Ja silloin hänen ruumiinsa joka lihas jännittyi, ja hänen verensä kuohahti. Kaukaa tasangolta kuului huuto. Se oli hänen huutonsa — sudenhuuto. Hänen leukansa näykkäsivät. Hänen valkeat hampaansa välähtivät, ja syvältä hänen kurkustaan kuului ärinää. Hänen teki mieli vastata mutta jokin kumma vaisto kielsi häntä siitä. Villin eläimen vaisto alkoi jo vallita hänessä. Ilmassa, kuusten latvojen kuiskeessa, kuussa, jopa tähdissäkin, puhui henki, joka ilmaisi hänelle, että se, mitä hän oli kuullut, oli suden huuto, mutta että se ei ollut suden kutsu.
Tämä jälkimmäinen kuului tuntia myöhemmin, selvänä ja täsmällisenä, sama valittava ulvonta aluksi — mutta päättyen nopeihin, kimeihin, katkonaisiin haukahduksiin, jotka kuohuttivat hänen verensä niin tuliseen kiihkoon, ettei hän ollut sentapaista milloinkaan ennen kuullut. Sama vaisto ilmoitti hänelle, että tämä oli kutsu — ajohuuto. Se vaati häntä tulemaan kiireesti. Hetkistä myöhemmin se kuului uudestaan, tällä kertaa tuli ihan hänen alapuoleltaan harjanteen juurelta vastaus, sitten toinen niin etäältä, että Kazan tuskin sitä kuulikaan. Susiparvi keräytyi yhteen yöajoa varten; mutta Kazan istui hiljaa ja väristen.
Hän ei pelännyt, mutta ei ollut valmis menemäänkään. Harjanne tuntui jakavan häneltä maailman kahtia. Alhaalla oli uutta, outoa ja miehistä vapaata elämää. Vastakkaiselta puolelta tuntui jokin vetävän häntä takaisin, ja samassa hän käänsi päätänsä, katsoi takanaan leviävää, kuun valaisemaa maisemaa ja vikisi. Nyt se oli koiranvikinää. Nainen oli siellä takanapäin. Kazan kuuli hänen äänensä, oli vielä tuntevinaan hänen pehmeän kätensä kosketuksen ja näkevinään hänen kasvoissaan ja silmissään naurun, josta oli huokunut lämpöä ja onnea. Nainen kutsui häntä metsien halki, ja häntä raastoivat eri halut vastata tähän kutsuun ja lähteä alas tasangolle. Sillä hän oli myöskin näkevinään monta miestä nuijineen odottamassa, kuullen samalla ruoskien läiskettä ja tuntien niiden tuottamaa tuskaa.
Hän viipyi pitkän aikaa sen harjanteen laella, joka jakoi hänen maailmansa kahtia. Ja sitten hän vihdoin kääntyi ja lähti alas tasangolle.
Kaiken sen yötä hän pysytteli lähellä ajoparvea, mutta ei kertaakaan mennyt ihan likelle. Se olikin hänelle onneksi. Hänessä tuntui vielä vetohihnan ja ihmisen haju. Parvi olisi repinyt hänet palasiksi. Villin ensimmäinen vaisto on itsesäilytysvaisto. Kenties juuri tämä tunne, kuiske raatelevien kieltäymysten vuosien halki, sai Kazanin silloin tällöin piehtaroimaan niissä paikoissa, missä parvi oli tiheimmin tallannut.
Sinä yönä parvi oli tappanut järven partaalla karibun ja aterioitsi melkein päivännousuun asti. Kazan pysytteli tuulen alla. Veren ja lämpimän lihan tuoksu kutkutti hänen sieraimiaan, ja hänen tarkat korvansa erottivat luiden ryskettä. Mutta vaisto oli kiusausta voimakkaampi.
Vasta kun oli selvä päivä ja parvi oli hajalla yltympäri tasankoa, uskalsi hän lähteä tappopaikalle. Hän ei löytänyt muuta kuin veren punaaman lumialueen, jossa oli luita, sisälmyksiä ja sitkeitä, revittyjä nahanpalasia. Mutta se riitti, ja hän piehtaroi siinä, tunki kuononsa syvälle näihin jäännöksiin ja viipyi kaiken sen päivää niiden lähellä, kyllästäen itseään niiden hajulla.
Kun kuu ja tähdet sitten illalla taas ilmestyivät, istahti hän sen koommin enää pelkäämättä ja epäröimättä ja ilmoitti itsensä uusille tovereilleen laajalla tasangolla.
Parvi metsästeli siinä taas yökauden, tai ehkä se oli uusi parvi, joka lähti liikkeelle useita peninkulmia etelämpää ja ilmestyi naaraskaribun kintereillä ison, jäätyneen järven partaalle. Yö oli melkein niin kirkas kuin päivä, ja metsän laidalta Kazan näki ensin karibun juoksevan järvelle kolmannespeninkulman päässä. Susia oli tusinan verran ja ne olivat jo hajaantuneet kohtalokkaaseen piiritysasentoon, hevosenkengän muotoon, kummankin johtajan juostessa melkein jo mäen kohdalla ja hitaasti sulkiessa rengasta.
Kimakasti haukahtaen Kazan syöksyi esille kuutamoon. Kohta hän oli pakenevan peuran jäljillä ja karkasi sitä kohden salamannopeudella. Kahdensadan metrin päässä karibu näki hänet ja poikkesi oikealle, ja senpuoleinen johtaja oli sitä vastassa kita ammollaan. Kazan ehti toisen johtajan kera heti perille ja karkasi kiinni peuran pehmeään kurkkuun. Ärisevänä joukkiona sudet ryntäsivät takaapäin ja peura suistui maahan, Kazanin jäädessä puoleksi sen ruumiin alle, hampaat upotettuina syvälle sen kaulaan. Se makasi raskaasti hänen päällään, mutta hän ei hellittänyt otettaan. Se oli hänen ensimmäinen suuri "tapponsa". Hänen verensä virtasi tulena. Hän ärisi yhteen puristettujen leukojensa välitse.