Kazan susikoira: Seikkailukirja suurilta saloseuduilta

by James Oliver Curwood

Tämän huudon jälkeen Kazan istui pitkän aikaa peräpakaroillaan, nuuskien uutta ilmassa tuntuvaa vapautta ja katsellen ympäröivän metsän syviä, mustia aukkoja, jotka kalpenivat olemattomiin päivännousun tieltä. Silloin tällöin, niistä päivistä lähtien, jolloin hänet ensin oli ostettu ja sidottu reen vetohihnaan kaukana Mackenzie-joen varsilla, hän oli kaihoten ajatellut vapauttaan, koska hänen sudenverensä sitä vaati. Mutta hän ei ollut milloinkaan oikein uskaltanut. Nyt se hänet valtasi. Täällä ei ollut nuijia, ei ruoskia eikä ainoatakaan niistä miespedoista, joita hän oli oppinut ensin vieromaan ja sitten vihaamaan. Tuo neljännes sudenluontoa oli hänen onnettomuutensa; ja sensijaan, että nuijat olisivat hänet masentaneet, ne päinvastoin lisäsivät hänen synnynnäistä villiyttään. Miehet olivat olleet hänen pahimpia vihollisiaan. He olivat yhä uudestaan piesseet häntä, melkeinpä kuoliaaksi. He sanoivat häntä "häijyksi", väistyen kauas hänestä eivätkä milloinkaan jättäneet käyttämättä tilaisuutta sivaltaa häntä ruoskalla selkään. Hänen ruumiinsa oli yltympärinsä arpien peittämä, joita he olivat hänelle tuottaneet.

Milloinkaan ei ollut tullut ystävyyttä tai rakkautta hänen osakseen ennen sitä iltaa, jolloin nainen ensi kerran oli laskenut lämpimän pikku kätösensä hänen päällensä ja painanut kasvonsa ihan kiinni hänen kuonoonsa, ja Thorpe — hänen miehensä — oli kauhistuneena huudahtanut. Vähällä piti, ettei hän upottanut hampaitaan naisen valkeaan lihaan, mutta äkkiä olivat naisen hellä kosketus ja suloinen ääni panneet hänen lävitsensä kulkemaan sen ihanan vihlauksen, joka oli hänen ensimmäinen kokemuksensa rakkaudesta. Ja nyt hänet karkoitti mies sen käden luota, joka ei ollut milloinkaan pidellyt nuijaa tai ruoskaa, ja hän murisi laukatessaan syvemmälle metsään.

Päivän koittaessa hän saapui rämeikön reunalle. Joksikin aikaa hänet oli vallannut outo levottomuus, eikä valokaan pystynyt sitä peräti hälventämään. Vihdoinkin hän oli miehistä vapaa. Ilmassa ei tuntunut mitään, mikä olisi muistuttanut heidän vihattua läsnäoloaan. Mutta eipä tuntunut olevan lähellä toisia koiriakaan, ei rekeä, ei tulta, ei toveruutta eikä ruokaa, ja niin kauas taaksepäin kuin hän muisti, olivat ne aina kuuluneet hänen elämäänsä.

Täällä oli perin rauhallista. Rämeikkö oli kahden vuorenharjanteen välisessä alangossa, ja kuusikko ja seetripuut kävivät mataliksi ja tiheiksi — niin tiheiksi, että niiden alla tuskin oli lunta, ja päivänvalo oli hyvin himmeä. Kahta asiaa hän ennen muita alkoi kaivata — ruokaa ja tovereita. Sekä suden että koiran osa vaativat hänessä edellistä, ja koiran luonto kaipasi jälkimmäistä. Kumpaakin toivomusta ryhtyi hänessä voimakkaana virtaava sudenveri kannattamaan. Se sanoi hänelle, että jossakin tässä hiljaisessa ympäristössä ja näiden kahden harjanteen välissä oli toveruutta, ja ettei hänen tämän saavuttamiseksi tarvinnut muuta tehdä kuin istuutua peräpakaroilleen ja huutaa julki yksinäisyytensä. Yhä uudestaan jokin värähteli hänen rintansa syvyydestä, nousi siitä kurkkuun ja päätyi sinne ulinana. Se oli suden ulvontaa, vaikka vielä kehittymätöntä.

Ruokaa oli helpompi saada kuin ääntä. Puolenpäivän seuduissa hän vainusi rungon alla ison, valkean jäniksen ja tappoi sen. Lämmin liha ja veri oli parempaa kuin jäätynyt kala tai tali ja leseet, ja tämä herkullinen ateria herätti hänessä itseluottamusta. Iltapäivällä hän ajoi takaa monta jänistä ja tappoi kaksi lisää. Ennen hän ei vielä milloinkaan ollut tuntenut takaa-ajon ja oman mielensä mukaisen tappamisen iloa, vaikkei syönytkään kaikkea, minkä tappoi.

Mutta jäniksistä ei ollut vastustajiksi. Ne kuolivat liian helposti. Ne olivat makeaa ja mureaa syötävää, kun oli nälkä, mutta jonkin ajan kuluttua haihtui niiden tappamisesta aluksi saatu ihana jännitys. Hän kaipasi jotakin tukevampaa. Hän ei enää hiipinyt tietänsä eteenpäin ikäänkuin olisi pelännyt ja halunnut pysyä piilossa. Hän piti päätänsä pystyssä. Hänen selkäkarvansa törröttivät kankeina. Häntä heilui vapaana ja tuuheana kuin suden. Jokainen karva hänen ruumiissaan värähteli elämän ja toimintahalun sähköisestä tarmosta. Hän samosi pohjoiseen ja länteen. Menneet päivät kutsuivat häntä — kaukana Mackenzie-virran varrella vietetyt päivät. Mackenzie oli tuhannen Englannin peninkulman päässä.

Sinä päivänä hän löysi lukuisia jälkiä lumessa ja nuuski hirven ja karibun sorkkien ja ilveksen karva-anturaisten jalkojen jättämiä hajuja. Hän seurasi kettua, ja jäljet veivät hänet korkeiden kuusien ympäröimään paikkaan, jossa lumi oli poljettua ja veren punaamaa. Täällä oli pöllön pää, höyheniä, siipiä ja sisälmyksiä, ja hän käsitti, että oli liikkeellä muitakin riistanajajia kuin hän itse.

Iltaan mennessä hän tapasi lumessa jälkiä, jotka olivat hyvin samanlaisia kuin hänen omansa. Ne olivat ihan tuoreet, niissä tuntui lämmin tuoksu, joka sai hänet vikisemään ja herätti taas halun istuutua peräpakaroilleen ja kaiuttaa ilmoille sudenulvontaa. Tämä halu yltyi hänessä yhä voimakkaammaksi sitä mukaa kuin yön varjot metsässä syvenivät. Hän oli matkannut kaiken päivää, mutta ei ollut väsynyt. Nyt kun miehiä ei ollut lähistöllä, oli yössä jokin tuntu, joka häntä kummasti virkisti. Susien veri juoksi hänessä yhä joutuisammin. Tänä yönä oli kirkasta. Taivaankansi oli täynnä tähtiä. Kuu nousi. Ja vihdoin hän istuutui lumeen, käänsi päänsä suoraan ylös kuusen latvoja kohti, ja susi tuli hänestä kuuluville pitkänä, surunvoittoisena huutona, joka värähteli hiljaisessa yössä peninkulmain päähän.

Tämän ulvonnan jälkeen hän istui pitkän aikaa kuunnellen. Hän oli saanut esille äänen, jossa oli uusi, kumma sävy, ja joka yhä lisäsi hänen itseluottamustaan. Hän oli odottanut vastausta, mutta mitään ei kuulunut. Hän oli matkannut suoraan tuulta vasten, ja hänen ulvoessaan ryski hänen edessään vaivaismetsän läpi pakeneva uroshirvi, sarvien kalistessa puihin, muistuttaen keveän koivunuijan taontaa.

Kahdesti Kazan ulvoi, ennenkuin jatkoi matkaa, ja häntä huvitti tämän uuden äänilajin harjoitteleminen. Hän saapui sitten jylhän harjanteen juurelle ja lähti rämeiköstä nousemaan sen laelle. Tähdet ja kuu olivat häntä likempänä siellä, ja harjanteen toisella puolella aukeni hänen eteensä laaja, mutkitteleva tasanko; siellä oli jäätynyt, kuun valossa kimalteleva järvi ja valkea joki, virraten siitä hirsimetsään, joka ei ollut niin tiheä eikä niin pimeän kolkko kuin rämeikkö.