Kazan hiipi varovasti puun luota kauemmas. Hän tiesi, ettei etäisyys mitään merkinnyt tuolle kylmälle surmantuottajalle, jota Thorpe piteli kädessään. Kerran hän käänsi päätänsä ja vikisi hiljaa, ja hetkeksi täytti valtava kaipuu hänen punottavat silmänsä, kun hän viimeistä kertaa näki naisen.
Hän tiesi nyt poistuvansa naisen luota ainiaaksi, ja hänen sydämessään oli tuska, jonka vertaista siellä ei ollut ennen ollut, tuska, joka ei johtunut nuijasta eikä ruoskasta, ei vilusta eikä nälästä, mutta oli niitä kaikkia suurempi, yllyttäen häntä kohottamaan päänsä pystyyn ja valittamaan yksinäisyyttään taivaan harmaalle autiudelle.
Hänen takanaan leirissä kuului naisen ääni puhuessaan väräjävän:
"Kazan on mennyt."
Miehen voimakas ääni oli hieman tukahtunut.
"Niin, Kazan on mennyt. Hän tiesi — enkä minä tiennyt. Antaisin — vuoden elämästäni — jos saisin eiliset ruoskaniskut olemattomiksi. Hän ei tosiaankaan tule takaisin."
Isobel Thorpe puristi hänen käsivarttaan lujemmin.
"Hän tulee!" huusi hän. "Hän ei jätä minua. Hän rakasti minua, vaikka olikin villi ja pelottava. Ja hän tietää minun häntä rakastavan. Hän tulee kyllä takaisin —"
"Kuule!"
Metsän sisästä kuului pitkä, valittava ulina, täynnä vaikeroivaa surullisuutta. Se oli Kazanin hyvästijättö naiselle.