Varovasti hän ryömi esiin sakeasta pimennosta, retustaen mahallaan, kuormitettua rekeä ja vielä palamattomia pölkynjäännöksiä kohden. Reen takana puiden varjossa, oli huopapeitteen alla sen miehen ruumis, jonka hän oli tappanut. Thorpe, hänen isäntänsä, oli laahannut sen sinne.
Kazan laskeutui mahalleen, kuono lämpimään hiillokseen päin, ja silmät etukäpälien tasassa suoraan teltan suljettua oviliuskaa kohti. Hän aikoi pysytellä hereillä, vartioida ja olla valmiina hiipimään metsään heti kun teltassa näkyisi liikettä. Mutta nuotiopaikan harmaan tuhkan alta levisi lämmin, ja hänen silmänsä menivät umpeen. Kahdesti — kolmasti — hän ravisti itsensä taas valveille, mutta viime kerralla hänen silmänsä aukenivat vain puoleksi ja painuivat sitten raskaina kiinni.
Ja nyt nukkuissaankin hän vikisi hiljaa, jalkojen ja hartioiden uhkeat lihakset vavahtelivat, ja äkilliset värähtelevät väreet kiitivät hänen keltaisenruskeaa selkäänsä pitkin. Jos teltassa nukkuva Thorpe olisi hänet nähnyt, olisi hän arvannut koiran näkevän unta. Ja Thorpen vaimo, jonka kultakutrinen pää lepäsi tiukasti miehen rintaa vasten, ja joka Kazanin tavoin myös silloin tällöin vavahteli ja värisi, olisi tiennyt, mitä hän uneksi.
Unissaan hän taas hyökkäsi ketjunsa päähän asti. Hänen leukansa näykkäsivät kuin teräksiset kastanjetit — ja tähän ääneen hän heräsi ja hyppäsi pystyyn, selkäkarvat kankeina kuin harjakset ja ärisevät hampaat paljastettuina kuin norsunluiset veitset. Hän olikin herännyt aivan parahiksi. Teltassa jo liikuttiin. Hänen isäntänsä oli hereillä, ja jollei hän ennättäisi pakoon —
Kazan kiiti tiheään kuusikkoon ja pysähtyi, matalaksi piiloon kyykistyen, niin että vain pää oli näkyvissä puun takaa. Hän tiesi, ettei isäntä häntä armahtaisi. Thorpe oli lyönyt häntä jo siitä, että hän oli hyökännyt McCreadyn kimppuun, ja vain naisen väliintulo oli pelastanut hänet enemmästä kurituksesta. Ja nyt hän oli repinyt McCreadyltä kurkun, riistänyt mieheltä hengen, eikä isäntä soisi armoa. Ei nainenkaan pystyisi häntä pelastamaan.
Hän oli pahoillaan siitä, että isäntä oli tullut takaisin pökertyneenä ja verissään sen jälkeen, kun hän oli repinyt McCreadyltä kaulavaltimon. Muuten hän olisi saanut pitää naista aina omanaan ja tämä olisi rakastanut häntä. Ja nainen rakastikin häntä. Ja hän olisi seurannut emäntäänsä ja aina taistellut ja ajan tullen kuollutkin hänen puolestaan. Mutta Thorpe oli ilmestynyt jälleen metsästä, ja Kazan oli luikkinut kiireesti tiehensä — sillä Thorpe merkitsi hänelle, mitä kaikki miehet tästedes merkitsivät: nuijaa, ruoskaa ja sitä kummaa kapinetta, joka sylki tulta ja tuhoa. Ja nyt —
Thorpe oli tullut teltasta ulos. Aamu alkoi sarastaa, ja kädessä hänellä oli luodikko. Hetkistä myöhemmin tuli nainenkin esille, ihanat hiukset yhä liehumassa ympärillään, ja hänen kätensä tarttui miehen käsivarteen. He katsoivat peitteen alla viruvaa ruumista. Sitten nainen puhui Thorpelle, ja tämä oikaisihe äkkiä ja heitti päätään taaksepäin.
— "H-o-o-o-i — Kazan — Kazan!" huusi hän.
Väristys viilsi Kazanin läpi. Mies koetti houkutella häntä takaisin.
Kädessä hänellä oli murhakapine.
"Kazan — Kazan — Ka-a-a-a-zan!" huusi hän taas.