Sitten Kazan kuuli askelia ulkoa.
Isäntä sieltä tuli, ja pelon ainaista vihlausta tuntien — nuijaa peläten — Kazan kiirehti ovelle. Aivan oikein, hänen isäntänsä siellä näkyi nuotion hohteessa — ja kädessä hänellä oli nuija. Hän lähestyi hitaasti, kaatumaisillaan joka askeleella, ja hänen kasvonsa olivat veren punaamat. Mutta hänellä oli nuija! Varmaankin isäntä löisi häntä taas — löisi kauheasti, kun hän oli loukannut McCreadya. Kazan livahti siis äänettömästi oviliuskan alitse ja hiipi ulos yöhön. Tiheän kuusikon pimennosta hän katsoi taakseen, ja vieno surun ja rakkauden vikinä kohosi hänen kurkustaan ja vaimeni taas. Nyt häntä lyötäisiin aina — tuon teon jälkeen. Nainenkin löisi häntä. He ajaisivat hänet uuvuksiin ja tavattuaan hänet löisivät.
Tulenhehkusta hän käänsi sudenpäänsä metsän syvyyksiin. Siinä pimennossa ei ollut nuijia eikä vihlovia siimoja. Sieltä eivät häntä milloinkaan löytäisi.
Hetken hän vielä epäröi. Ja sitten hän hiipi pois yön pimeyteen niin hiljaa, kuin on villieläinten tapa, joihin hänkin osaksi kuului.
IV
KAHLEISTA VAPAANA
Kuului hiljaista tuulen vaikerrusta kuusien latvoissa, kun Kazan katosi metsän salaperäiseen pimentoon. Tuntikausia hän oleskeli leirin lähistöllä, punaisilla, rakkoisilla silmillään tiukasti tuijottaen telttaan, jossa äskeinen hirvittävä asia oli tapahtunut.
Nyt hän tiesi, mitä kuolema oli. Hän pystyi sen arvaamaan kauempaa kuin ihminen. Hän saattoi sen haistaa ilmasta. Ja hän tunsi, että kaikkialla hänen ympärillään oli kuolemaa, ja että hän itse oli sen syynä. Hän makasi mahallaan syvässä lumessa ja värisi, ja hänen olemuksensa kolme neljäsosaa, joka oli koiraa, vikisi murheenjäytämän tavalla, samalla kun se neljäsosa, joka oli sutta, yhä ilmeni uhkaavana hänen hampaissaan ja silmien kostonhimoisessa tuikkeessa.
Kolmasti mies — hänen isäntänsä — tuli ulos teltasta ja huusi kovaa: "Kazan — Kazan — Kazan!"
Kolmasti tuli nainenkin hänen mukaansa. Tulen valossa Kazan näki hänen hartioillaan valuvat kimaltelevat kutrit, kuten oli teltassakin nähnyt, hypätessään pystyyn ja tappaessaan toisen miehen. Hänen sinisilmissään näkyi sama villi kauhu, ja hänen kasvonsa olivat lumivalkeat. Ja toisen ja kolmannen kerran hänkin huusi: "Kazan — Kazan — Kazan!" ja kaikki se, mikä Kazanissa oli koiraa eikä sutta, värisi riemuissaan kuullessaan hänen äänensä, niin että melkein teki mieli ryömiä sinne saamaan selkäsaunansa. Mutta nuijanpelko oli suurempi, ja Kazan pidättäytyi menemästä, tunti tunnilta, kunnes teltassa kaikki taas oli hiljaista, eikä hän enää erottanut heidän varjojaan, ja tuli oli sammumassa.