Hän vetäytyi takaisin ja odotti. Hetken kuluttua Thorpe astui rauhallisesti teltasta. McCready osoitti tiheään kuusikkoon.
"Vannon, että joku nuuskien kiertelee leiriä", sanoi hän. "Varmasti näin hetki sitten miehen tuolla ulkopuolella, kun kävin hakemassa puita. Nyt on erinomainen yö, jos tahtoo varastaa koiria. Kas tässä — ottakaa te lyhty! Ellen ole ihan järjiltäni, löydämme jäljet lumessa."
Hän antoi Thorpelle lyhdyn ja otti maasta raskaan nuijansa. Murina kohosi Kazanin kurkkuun, mutta hän tukahutti sen. Hän olisi halunnut murista kuuluville varoituksensa, hypätä niin pitkälle kuin ketjua riitti, mutta hän tiesi, että jos hän niin tekisi, palaisivat he lyömään häntä. Hän siis makasi alallaan, väristen ja vavisten ja hiljaa vikisten. Hän katseli heitä, kunnes he katosivat — ja sitten odotti — kuunteli. Vihdoin hän kuuli lumen narisevan. Hän ei kummastunut nähdessään McCreadyn palaavan yksin. Hän olikin odottanut tuon miehen tulevan yksin takaisin. Sillä hän ymmärsi, mitä nuija merkitsi!
McCreadyn kasvot olivat nyt hirveät, suorastaan petomaiset. Hän oli lakitta päin. Kazan hiipi syvemmälle varjoon, kuullessaan hänen huuliltaan hiljaista, kammottavaa naurua — Sillä miehellä oli yhä nuija kädessään. Sitten McCready heitti nuijan maahan ja lähestyi telttaa. Hän veti oviliuskan syrjään ja kurkisti sisään. Thorpen vaimo nukkui, ja äänettömästi kuin kissa astui mies sisään ja ripusti lyhtynsä telttapuun naulaan. Hänen liikkeensä eivät herättäneet naista, ja hetken aikaa hän seisoi siinä, tuijottaen, yhä tuijottaen.
* * * * *
Ulkopuolella, syvässä lumessa kyyristellen, Kazan koetti käsittää, mitä nämä kummalliset tapahtumat tarkoittivat. Miksi olivat hänen isäntänsä ja McCready lähteneet metsään? Miksi hänen isäntänsä ei ollut palannut? Hänen isäntänsähän tuohon telttaan kuului eikä McCready. Miksi siis McCready oli siellä? Hän tarkasteli miestä, kun tämä astui telttaan. Mutta heti sitten koira kavahti pystyyn, selkäkarvat kankeina ja jäsenet kireällä. Hän näki McCreadyn varjon purjekankaalla, ja hetkistä myöhemmin kuului outo, vihlova kirkaisu. Hurjassa kauhussa, joka ilmeni tässä huudossa, koira tunsi emäntänsä äänen ja syöksähti telttaa kohden. Ketju pidätti häntä, tukahuttaen kurkusta lähtevän murinan. Nyt hän näki varjojen taistelevan, ja teltasta kuului huuto huudon jälkeen. Nainen huusi hänen isäntäänsä ja samalla häntä itseään!
"Kazan — Kazan!"
Koira hyökkäsi taas ja viskautui selälleen. Toisen ja kolmannen kerran hän ryntäsi ketjunsa pituudelta pimeyteen, ja kaulan ympärillä oleva nahkavyö viilsi veitsen tavoin lihaan. Hän pysähtyi hetkeksi hengähtämään. Varjot taistelivat yhä. Nyt ne olivat pystyssä! Nyt ne kyykistyivät maahan! Raivoisasti muristen Kazan heittäytyi kaikella painollaan vielä kerran kiristämään ketjuansa. Silloin kuului naksahdus, ja kaulahihna katkesi.
Viidellä, kuudella harppauksella Kazan saapui teltalle ja syöksyi oviliuskan alitse. Murahtaen hän hyökkäsi McCreadyn kurkkuun. Voimakkaiden leukojensa ensi haukkaus merkitsi kuolemaa, mutta hän ei sitä tiennyt. Hän tiesi vain emäntänsä olevan siellä ja taistelevansa tämän puolesta. Kuului tukahtunut, huohottava huudahdus, joka päättyi kammottavaan korinaan; se oli McCready. Mies lysähti polviasennosta selälleen, ja Kazan painoi hampaansa syvemmälle vihollisensa kurkkuun, tuntien lämpimän veren makua.
Koiran emäntä huusi häntä nyt, kiskoen häntä karvaisesta kaulasta. Mutta hän ei halunnut hellittää otettaan — ei vielä pitkään aikaan. Kun hän vihdoin hellitti, katsahti hänen emäntänsä yhden kerran maassa viruvaa miestä ja peitti kasvot käsiinsä. Sitten hän vaipui pitkäkseen huopapeitteille. Hän oli hyvin hiljaa. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat kylmät, ja Kazan nuuski niitä hellästi. Hänen silmänsä olivat ummessa. Kazan kyykistyi aivan hänen viereensä, kerkeät leuat kuolleeseen mieheen päin kääntyneinä. Miksi hänen emäntänsä oli niin hiljaa? mietti hän ihmetellen. Kului pitkä aika, ja sitten nainen liikahti. Silmät aukenivat. Hänen kätensä kosketti koiraa.