McCready joi taas ulkona pimennossa. Hiljaisia mielettömiä riemun sanoja purkautui hänen huuliltaan. Hänen päänsä oli juopumuksen hehkusta kuumana. Hänen sydämensä sykki rajusti, mutta tuskinpa rajummin kuin Kazanin, kun tämä näki hänen palaavan nuija kädessään! Nuijan hän pani pystyyn puuta vasten. Sitten hän otti reestä lyhdyn ja sytytti sen. Hän lähestyi Thorpen teltan oviaukkoa lyhty kädessään.
"Hoi, Thorpe — Thorpe!" huusi hän.
Ei tullut vastausta. Hän kuuli vain Thorpen hengityksen. Hän raotti hieman oviliuskaa ja huusi kovemmin.
"Thorpe!"
Vieläkään ei kuulunut liikettä sisältä, ja hän irroitti oviliuskan sidelangat ja työnsi lyhdyn sisään. Valo välkehti Isobelin kultakutrisessa päässä, joka nojasi hänen miehensä olkapäähän, ja McCready tuijotti siihen, silmät tulisina hiilinä hehkuen, kunnes huomasi Thorpen alkavan herätä. Kiireesti hän päästi oviliuskan kädestään ja kahisteli sitä ulkopuolelta.
"Hoi, Thorpe — Thorpe!" huusi hän taas.
Tällä kertaa Thorpe vastasi:
"Halloo, McCready — tekö siellä?"
McCready raotti hiukan ovea ja puhui hiljaa.
"Niin. Tuletteko hetkeksi ulos? Metsässä on jotakin tekeillä. Älkää herättäkö vaimoanne!"