Kazan susikoira: Seikkailukirja suurilta saloseuduilta

by James Oliver Curwood

He kuulivat Thorpen ääntä teltasta. Sitä seurasi hiljainen, tyttömäinen naurunhihitys, ja McCready ponnahti pystyyn. Hänen kasvonsa leimahtivat äkkiä punaisiksi, ja hän pisti pullon takintaskuunsa. Nuotiota kiertäen hän varovasti hiipi teltan viereisen puun suojaan ja seisoi siinä useita minuutteja kuuntelemassa. Hänen silmissään välkehti tulinen vimma, kun hän palasi reen ja Kazanin luo. Oli jo puoliyö, ennen kuin hän meni omaan telttaansa.

Nuotion lämmössä Kazanin silmät vähitellen painuivat umpeen. Hän nukkui levottomasti, ja rauhattomat kuvat täyttivät hänen aivonsa. Välistä hän oli tappelevinaan ja hänen leukansa näykkäsivät. Toisin vuoroin hän tempoili ketjunsa päässä, McCready tai emäntänsä juuri ulottuman ulkopuolella. Kazan tunsi taas nuoren naisen käden hellää kosketusta ja kuuli hänen äänensä ihmeellistä sulosointua; Isobel lauloi hänelle ja hänen isännälleen ja samat värähtelyt, kuin silloinkin illalla, kiitivät jälleen hänen ruumiinsa lävitse. Ja sitten kuva muuttui. Hän oli juoksevinaan uhkean valjakon etunenässä — Luoteisten ratsupoliisien kuusi koiraa — ja hänen isäntänsä nimitti häntä Pedroksi. Näyttämö vaihtui taas. Oltiin leirissä. Hänen isäntänsä, joka oli nuori ja parraton, auttoi reestä toista miestä, jonka kädet olivat sidotut hänen etupuolelleen kummallisilla mustilla renkailla. Sitten tuli myöhäisempi kuva — hän makasi ison nuotion edessä. Hänen isäntänsä istui häntä vastapäätä selkä telttaan päin, ja hän näki teltasta tulevan ulos mustarenkaisen miehen — mutta renkaat olivat poissa ja hänen kätensä olivat vapaat, ja toisessa oli raskas nuija. Hän kuuli nuijan hirmuisen jymähdyksen, kun se putosi hänen isäntänsä päähän — ja tämä ääni herätti hänet levottomasta unestaan.

Hän hyppäsi jaloilleen, selkä jäykkänä, ja ärisi kurkkuäänellään. Tuli oli palanut loppuun, ja leirissä vallitsi päivänkoiton edellä käyvä tumma hämärä. Tämän hämärän läpi Kazan näki McCreadyn. Taas tämä seisoi hänen emäntänsä teltan ääressä, ja nyt Kazan tiesi, että hän oli sama mies, jolla oli ollut nuo mustat renkaat, ja että juuri tämä mies oli häntä lyönyt ruoskalla ja nuijalla monina pitkinä päivinä sen jälkeen, kun oli tappanut hänen isäntänsä. McCready kuuli hänen kurkustaan tulevan uhkauksen ja palasi kiireesti tulen luo. Hän alkoi viheltää ja vetää puoleksipalaneita runkoja kokoon, ja kun tuli leimahti uudestaan, huusi hän saadakseen Thorpen ja Isobelin hereille. Hetken päästä Thorpe ilmestyi teltan oviaukkoon, ja hänen vaimonsa seurasi häntä ulos. Isobelin hajalla olevat hiukset lainehtivat kullanvärisinä aaltoina hänen hartioillaan, ja hän istahti rekeen lähelle Kazania ja alkoi niitä sukia. McCready lähestyi häntä takaa päin ja hapuili reessä olevia tavaroita. Aivan kuin vahingossa hänen toinen kätensä hetkeksi sukelsi naisen selkää pitkin valuvaan hiustulvaan. Isobel ei tuntenut hänen sormiensa hyväilevää kosketusta, ja Thorpe oli selin heihin. Kazan yksin näki käden salamyhkäisen liikkeen, sormien hellästi hypistelevän hiuksia ja miehen silmissä palavan mielettömän intohimon. Ilvestäkin sukkelammin koira hyökkäsi niin pitkälle kuin ketjua riitti reen yli. McCready ehti töin tuskin hypähtää takaisin, ja kun Kazan oli päässyt ketjua äärimmilleen, ponnahti hän takaisin niin voimakkaasti, että hänen ruumiinsa töyttäsi kyljittäin Isobelia vastaan. Thorpe oli juuri kääntynyt sinne päin ja ehti nähdä hyökkäyksen lopun. Hän luuli, että Kazan oli hypännyt Isobelin kimppuun, eikä häneltä kauhuissaan päässyt sanaa tai huudahdusta, kun hän reestä nosti kaatuneen vaimonsa. Hän näki, ettei Isobel ollut loukkaantunut, ja tavoitti revolveriaan. Se oli huotrassaan teltassa. Hänen jalkojensa juuressa oli McCreadyn ruoska, ja hetkellisessä kiihtymyksessään hän sieppasi sen ja hyökkäsi Kazania kohti. Koira kyyristyi lumeen eikä yrittänytkään paeta tai hyökätä kimppuun. Vain kerran hän muisti saaneensa niin ankaran selkäsaunan kuin nyt Thorpelta. Mutta häneltä ei päässyt vinkunaa eikä murinaa.

Ja silloin, äkkiä, hänen emäntänsä juoksi paikalle ja tarttui Thorpen pään yli kohotettuun ruoskaan.

"Ei iskuakaan enää!" huusi hän, ja hänen äänessään oli jotakin, mikä pidätti miehen lyömästä. McCready ei kuullut, mitä hän sitten sanoi, mutta Thorpen silmiin tuli outo ilme, ja sanaa sanomatta hän seurasi vaimoaan telttaan.

"Kazan ei hyökännyt minun kimppuuni", kuiskasi Isobel, vavisten äkillisessä kiihtymyksessä, ja hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat. "Tuo mies oli takanani", jatkoi hän, tarttuen miehensä käsivarteen. "Tunsin hänen koskettavan itseäni — ja silloin Kazan hyppäsi. Ei se minua purisi. Miestä se tarkoitti! Jotakin on — hullusti —"

Hän melkein nyyhkytti, ja Thorpe veti hänet tiukasti syliinsä.

"En tullut ajatelleeksi — mutta kummaa se on", sanoi hän. "Eikös McCready maininnut jotakin sellaista, että hän tuntee koiran? Se on kyllä mahdollista. Ehkä hänellä on aikaisemmin ollut Kazan hallussaan, ja hän lienee kohdellut sitä niin pahasti, että koira ei ole sitä unohtanut. Huomenna otan asiasta selvän. Mutta kunnes saan tietää — lupaatko pysyä erillään Kazanista?"

Isobel lupasi. Kun he tulivat teltasta ulos, kohotti Kazan isoa päätään. Ruoskansiiman kirvelevä isku oli sulkenut hänen toisen silmänsä, ja suusta vuoti verta. Isobel nyyhkytti hiljaa, mutta ei mennyt hänen likelleen. Puolisokeana hän oli huomannut, että emäntänsä oli keskeyttänyt kurituksen, ja hän vikisi hiljaa ja heilutti paksua häntäänsä lumessa. Hän ei ollut tuntenut milloinkaan itseään niin onnettomaksi, kuin nyt valkenevan päivän pitkinä, raskaina tunteina, kun hän raivasi valjaskumppaneilleen latua pohjoiseen. Hänen toinen silmänsä oli ummessa ja täynnä polttavaa tuskaa, ja hänen ruumiinsa oli kariburuoskan iskuista hellänä. Mutta ruumiillinen tuska ei ollut syynä siihen, että hän näin piti päätään kumarruksissa ja että hänen ruumiiltaan nyt puuttui toverien johtajalle kuuluva tarmokas, vikkelä valppaus, vaan syynä oli hänen mielentilansa. Ensi kerran eläissään hän oli sielullisesti murtunut. McCready oli lyönyt häntä — aikoja sitten; hänen isäntänsä oli myös lyönyt, ja koko tämän päivän kaikuivat heidän äänensä kiivaina ja kostonhaluisina hänen korviinsa. Mutta enimmin pahoitti hänen mieltänsä hänen emäntänsä. Tämä pysytteli erillään hänestä, aina kauempana kuin minne hänen ketjunsa ulottui. Ja kun pysähdyttiin lepäämään ja oltiin taas leiripaikassa, katseli hänen emäntänsä häntä oudoin, ihmettelevin ilmein eikä puhutellut. Kazan luuli hänenkin voivan lyödä ja hiipi pois hänen luotaan, kyyristyen mahalleen lumeen. Hänessä merkitsi mielialan masentuminen sydämen murtumista, ja sinä yönä hän värjötteli eräässä leiritulen pimeimmistä varjopaikoista ja suri yksinäisyydessä. Kukaan ei tiennyt sitä suruksi — ellei ehkä Isobel. Mutta tämä ei silti lähestynyt häntä eikä puhutellut, vaan katseli häntä tarkasti — ja tutki häntä tiukimmin silloin, kun hän katseli McCreadya.

Myöhemmin, kun Thorpe ja hänen emäntänsä olivat menneet telttaansa, alkoi sataa lunta ja lumen vaikutus McCreadyyn kummastutti Kazania. Mies oli levoton ja joi tavantakaa samasta pullosta kuin edellisenäkin yönä. Tulen valossa hänen kasvonsa kävivät yhä punakammiksi, ja Kazan näki hänen hampaittensa oudon hohteen hänen katsellessaan telttaa, jossa hänen emäntänsä nukkui. Yhä uudestaan hän meni ihan teltan ääreen ja kuunteli. Kahdesti hän kuuli liikettä. Jälkimmäisellä kerralla kuului Thorpen syvä hengitys. McCready riensi takaisin nuotion luo ja käänsi kasvonsa suoraan taivasta kohden. Satoi lunta niin sakeasti, että kun hän käänsi katseensa maahan päin, räpytteli hän silmiään ja pyyhki niitä. Sitten hän poistui pimeään ja kumartui syvälle tarkastamaan latua, jonka he joku tunti sitten olivat raivanneet. Lumisade oli sen melkein hävittänyt. Tunnin päästä ei enää olisi mitään jälkeä — eikä mitään, mikä kulkijoille ilmaisi, että he olivat tulleet tänne päin. Aamuun mennessä se peittäisi kaikki — nuotionkin, jos hän antaisi sen sammua.