XII
LA MORT ROUGE
Kazan ja Harmaa Hukka matkasivat pohjoiseen päin Fond du Lac-seudulle ja olivat siellä, kun Hudson's Bay Companyn pikalähetti saapui etelästä päin asemalle, tuoden muassaan ensimmäiset luotettavat tiedot hirveästä ruttotaudista — isostarokosta. Viikkomäärin oli huhuiltu joka suunnalla. Ja huhut synnyttivät uusia huhuja. Idästä, etelästä ja lännestä tullen ne monistuivat, kunnes erämaan sanankuljettajat joka suunnalta tiedoittivat, että la mort rouge — punainen hirmu — oli heidän kintereillään, ja kauhean pelon puistatus kiiti viluisen viiman lailla sivistyksen rajaseuduilta Hudsonin lahdelle. Yhdeksäntoista vuotta aikaisemmin olivat nämä samat huhut tulleet tänne etelästä, ja punainen hirmu oli tullut perässä. Sen kauhu säilyi yhä metsänväessä, sillä tuhat merkitsemätöntä hautaa, joita kartettiin kuin ruttoa, ja joita tapasi hajallaan James Bayn alavesien varsilta Athabascan järvialueelle asti, todisti päivänselvästä minkälaisen veron se oli vaatinut.
Silloin tällöin Kazan ja Harmaa Hukka sattuivat retkillään kuolleita peittäville pikku kummuille. Vaisto — jokin, mikä oli ihmisälyä äärettömän paljon korkeammalla — sai heidät tuntemaan kuoleman läsnäolon likellään, ehkä haistamaan sitä ilmassakin. Harmaan Hukan villi veri ja sokeus tekivät hänet verrattomasti Kazania etevämmäksi silloin, kun piti keksiä näitä ilman tai maaperän salaisuuksia, joita silmät eivät kyenneet näkemään, ja hän se ensinnä myös keksi, että rutto oli lähellä.
Kazan oli houkutellut hänet takaisin eräälle suositulle ansareitille. Heidän tapaamansa polku oli vanha. Sitä ei ollut moneen päivään kuljettu. Muutamista raudoista he löysivät jäniksen, mutta se oli ollut kuolleena kauan aikaa. Toisissa oli pöllöjen palasiksi repimä ketunraato. Enimmät raudat olivat lauenneet, jotkut olivat lumen peitossa. Kazan riensi polkua pitkin raudoilta toisille, tavoittaen ainoastaan jotakin elävää — lihaa syödäkseen. Harmaa Hukka sokeudessaan haisti kuolemaa. Sitä väreili puiden latvoissa hänen yllään. Sitä hän tapasi jokaisessa ansakammiossa, jonka luo he saapuivat — kuolemaa — ihmiskuolemaa. Se kävi yhä väkevämmäksi, ja hän vikisi ja nipisteli Kazania kupeeseen. Ja Kazan jatkoi kulkuaan. Harmaa Hukka seurasi häntä sen metsäaukion laitaan, missä turkistenpyytäjä Otton maja oli, ja sitten hän istahti takakoivilleen, kohotti sokeat kasvonsa harmaata taivasta kohti ja päästi pitkän ja valittavan huudon. Silloin Kazanin selkäharjakset nousivat pystyyn, ja hän istahti myöskin ja kaiutti kuolinhuudon yhdessä Harmaan Hukan kanssa. Hänkin haisti sen nyt. Majassa oli kuolema, ja majan yllä oli näresalko, ja salon päässä liehui kaistale punaista puuvillariepua — rutonvaroitus Athabascasta Hudsonin lahdelle. Satojen muiden pohjolan sankarien tavoin Ottokin oli pystyttänyt tämän varoituksen ennen kuin laskeutui kuolemaan. Ja samana yönä, kuun kylmässä valossa, Kazan ja Harmaa Hukka kääntyivät menemään pohjoiseen Fond du Lac-seudulle.
Heitä ennen oli sinne saapunut sanantuoja Reindeer Laken asemalta, lennättäen edelleen varoitusta, joka oli tullut Nelson Housesta ja kaakosta päin.
"Nelsonin seuduilla on isorokko", ilmoitti sanantuoja Williamsille Fond du Lacissa, "ja se on alkanut raivota Wollaston Laken cree-heimon kesken. Kuinka on Hudsonin lahden intiaanien laita, sen tietää yksin Jumala, mutta kuulon mukaan se hävittää sukupuuttoon chippewat Albanyn ja Churchillin välillä." Hän lähti samana päivänä matkoihinsa läähättävine koirineen. "Menen länteen viemään sanaa Reveillen-seudun ihmisille", hän selitti.
Kolme päivää myöhemmin tuli Churchillista sana, että yhtiön koko palveluskunnan ja hänen majesteettinsa alamaisten, jotka olivat lahden länsipuolella, tuli varustautua punaisen hirmun uhkaa vastaan. Williamsin laihat kasvot kävivät yhtä valkeiksi kuin se paperi, jota hän piteli, hänen lukiessaan Churchillin esimiehen sanat.
"Se tietää hautojen kaivamista", sanoi hän. "Se on ainoa, mihin voimme ryhtyä!"
Hän luki paperin ääneen Fond du Lacin miehille, ja kaikki sopivat miehet valittiin varoitusta levittämään aseman koko alueelle. Kiireesti valjastettiin koirat, ja jokaisessa reessä, joka lähti matkalle, oli käärö punaista puuvillakangasta — kuolemaa ennustavia kääröjä, synkkiä ruton ja kauhun merkkejä, joiden koskettaminen sai vilunväreet kiitämään miesten läpi, kun he olivat lähdössä jakelemaan niitä metsänväelle. Kazan ja Harmaa Hukka sattuivat erään tämmöisen reen jäljille Grey Beaverin varrella ja seurasivat sitä puolen mailin verran. Seuraavana päivänä he sattuivat lännempänä toisille jäljille ja neljäntenä päivänä vielä kolmansille. Viimeiset jäljet olivat tuoreet, ja Harmaa Hukka vetäytyi niistä takaisin ikäänkuin piston saaneena, äristen, paljastaen torahampaansa. Tuulen mukana tuli heidän sieraimiinsa pistävä savunhaju. He poikkesivat kiireesti suoraan pois polulta, Harmaa Hukka loikaten lumessa jäljistä vapaaksi, ja kiipesivät harjanteen laelle. Tuulen puolella, alhaalla tasangolla, paloi maja. Koiravaljakko ja mies katosivat kuusikkoon. Syvältä Kazanin kurkusta kohosi tärisevä vinkuna. Harmaa Hukka seisoi jäykkänä kuin kallio. Majassa paloi rutontappama mies. Sellainen oli pohjolan laki. Ja hautajaisrovion salaperäisyys ilmeni taas Kazanille ja Harmaalle Hukalle. Tällä kertaa he eivät ulvoneet, vaan hiipivät alas etäisemmälle tasangolle eivätkä sinä päivänä pysähtyneet, ennenkuin olivat piiloutuneet syvälle kuivaan ja suojaisaan rämeeseen kymmenen mailin päässä pohjoiseen.