Henri ampui ilveksen, ja kun Kazan sen käsitti, riuhtoi hän rautojensa ketjun päätä ja murisi metsävihollisensa kiemurtelevalle ruumiille. Seipään ja nahkasilmukan avulla Kazan saatiin tuulenkaadon alta pois ja vietiin Henrin majalle. Sitten miehet palasivat mukanaan luja säkki ja enemmän nahkahihnaa, ja sokea Harmaa Hukka, yhä rautoihin kytkettynä, vangittiin. Koko lopun päivää Weyman ja Henri rakentelivat näreistä vankkaa häkkiä, ja kun se oli valmis, pistettiin molemmat vangit sinne.
Ennenkuin koira pantiin Harmaan Hukan luo häkkiin, tarkasteli Weyman
Kazanin kulunutta kaulavyötä, jossa oli hampaiden jälkiä.
Messinkilevyyn oli kaiverrettu yksi ainoa sana: Kazan, ja ihmetellen hän merkitsi sen päiväkirjaansa.
Tämän jälkeen Weyman usein jäi majaan, kun Henri lähti ulos pyyntialueelle. Kahden päivän perästä hän uskalsi pistää kätensä närepienojen välitse ja kosketella Kazania, ja seuraavana päivänä Kazan suostui ottamaan kimpaleen raakaa hirvenlihaa hänen kädestään. Mutta hänen lähestyessään piiloutui Harmaa Hukka aina heidän vankilansa nurkkaan palsamioksakasan alle. Sukupolvien ja ehkäpä vuosisatojen vaisto oli hänelle opettanut, että ihminen oli hänen verivihollisensa. Mutta tämä mies ei kuitenkaan tehnyt hänelle pahaa, eikä Kazan pelännyt häntä. Aluksi Harmaa Hukka oli peloissaan ja sitten ymmällä; lopulta hän kävi yhä uteliaammaksi. Kolmannen päivän perästä hän joskus pisti sokeat kasvonsa palsamikasasta esille ja haisteli ilmaa, kun Weyman oli häkin luona Kazanin kanssa ystävyyttä hieromassa. Mutta hän ei suostunut syömään. Weyman huomasi sen, ja viekoitteli häntä joka päivä valituimmilla hirven- ja peuranrasvan palasilla. Viisi päivää — kuusi — seitsemän kului, eikä hän ollut huolinut suupalastakaan. Weyman saattoi jo laskea hänen kylkiluunsa.
"Se kuolee", sanoi hänelle Henri seitsemäntenä iltana. "Se nääntyy ennemmin nälkään kuin syö häkissä. Se kaipaa metsää, villiä riistaa ja tuoretta verta. Se on kahden — kolmen vuoden ikäinen — liian vanha sivistymään."
Henri rupesi makuulle tavalliseen aikaan, mutta Weyman oli huolissaan ja istui myöhään valveilla. Hän kirjoitti pitkän kirjeen North Battlefordiin kauniskasvoiselle tytölle, sammutti sitten valon ja kuvitteli lemmitystään näkyjä tulen punaisessa hehkussa. Hän oli näkevinään tytön samoin kuin ensi kerran, jolloin hän piti leiriä pienessä hökkelissä siellä, missä Saskatchewanin viides kaupunki nyt sijaitsi — sinisilmäisenä, pitkine, välkkyvine palmikkoineen ja raitis aron tuoksu poskillaan. Tyttö oli vihannut häntä — niin, todellakin vihannut hänen verenhimonsa tähden. Hän hymyili lempeästi tätä ajatellessaan. Tyttö oli muuttanut hänet — ihmeellisesti.
Hän nousi, avasi hiljaa oven ja meni ulos. Vaistomaisesti hänen silmänsä kääntyivät länttä kohti. Taivas oli pelkkää tähtien loistetta. Niiden valossa hän erotti häkin ja seisoi katsellen ja kuunnellen. Hänen korviinsa kuului jotakin, Harmaa Hukka jyrsi vankilansa närepienoja. Hetkistä myöhemmin kuului hiljainen, valitteleva vinkuna, ja hän tiesi Kazanin kaipaavan vapauttaan.
Majan seinää vasten oli kirves nojallaan. Weyman sieppasi sen, ja hänen huulensa hymyilivät äänettömästi. Outo onnen värähtely valtasi hänet, ja tuhannen mailin päässä, kaupungissa, Saskatchewanin varrella, hän oli tuntevinaan toisen sielun yhtyvän hänen iloonsa. Hän astui häkin luo. Kymmenkunta iskua, ja kaksi närepienaa oli poissa. Sitten Weyman vetäysi syrjään. Harmaa Hukka löysi aukon ensin ja livahti varjontapaisena tähtien valaistukseen, mutta ei karannut. Ulkona aukealla hän odotti Kazania, ja hetkisen he viivähtivät siinä kahden kesken, majaan päin kääntyneinä. Sitten he riensivät pois vapauteen, Harmaan Hukan olka Kazanin kuvetta vasten.
Weyman hengähti syvään.
"Yhdessä — aina yhdessä, kunnes kuolema toisen niistä korjaa", kuiskasi hän.