Tämä tapahtui vähän keskiyön jälkeen. Siitä alkaen aamuun asti vapauteensa takaisin riuhtoilevat susi, koira ja ilves raastoivat lunta tuulenkaadon alla. Ja aamulla olivat kaikki kolme uuvuksissa ja makasivat kyljellään, läähättäen ja leuat verissä, odottaen ihmisen tuloa ja — kuolemaa.
Henri ja Weyman elivät aikaisin liikkeellä. Kun he pääreitiltä poikkesivat tuulenkaadolle päin, osoitti Henri Kazanin ja Harmaan Hukan jälkiä, ja hänen synkät kasvonsa kirkastuivat ilosta ja kiihtymyksestä. Kun he saapuivat kaatuneitten puiden alaiseen suojukseen, seisoi kumpikin hetkisen ääneti, näkemästänsä hämmästyneenä. Henrikään ei ollut ennen nähnyt tämänveroista näkyä. Siinä oli kaksi sutta ja ilves, kaikki rautoihin tarttuneina, melkeinpä toistensa torahampaitten ulottuvilla. Mutta ällistys ei voinut hänessä kauan viivyttää metsämiehen vaistoa. Sudet olivat ensimmäisiä hänen tiellään, ja hän kohotti luodikkoaan lähettääkseen teräskuorisen luodin Kazanin aivojen tyvipuolen läpi, kun Weyman tarttui innokkaasti hänen käsivarteensa. Weyman katsoi silmät suurina. Hänen sormensa olivat puristuneet syvälle Henrin lihaan. Hänen silmänsä olivat vilahdukselta nähneet Kazanin kaulassa teräslaattaisen vyön. "Odota!" huusi hän. "Ei se ole susi. Se on koira!" Henri laski luodikkonsa, tuijottaen kaulavyöhön. Weymanin katse oli kääntynyt Harmaaseen Hukkaan. Tämä makasi suoraan heihin päin, äristen, valkeat torahampaat paljastettuina viholliselle, jota hän ei voinut nähdä. Hänen sokeat silmänsä olivat ummessa. Siinä, missä silmien piti olla, oli vain karvoja, ja Weymanin huulilta pääsi huudahdus:
"Katsopa!" käski hän Henriä. "Mitä ihmettä tämä on —"
"Toinen on koira — villi koira, joka on karannut susien luo", sanoi
Henri.
"Ja toinen on — susi."
"Ja sokea!" huokasi Weyman.
"Oui, sokea, m'sieur", lisäsi Henri, hämmästyneenä puhuen osaksi ranskaa. Hän kohotti taas luodikkoaan. Weyman tarttui siihen lujasti.
"Älä tapa niitä, Henri", sanoi hän. "Anna ne minulle — elävinä.
Määrää niiden raatelemien ilvesten arvo ja lisää siihen suden
tapporaha, ja minä maksan. Elävinä ne ovat minulle hyvin arvokkaita.
Sepä kummallista, koira — ja sokea susi — aviopuolisoita!"
Hän piteli yhä kiinni Henrin luodikosta, ja Henri tuijotti häneen, ikäänkuin ei vielä olisi oikein käsittänyt. Weyman puheli edelleen, silmät ja kasvot hehkuvina. "Koira — ja sokea susi — aviopuolisoita!" kertasi hän. "Se on ihmeellistä, Henri. Minulle voitaisiin sanoa, että olen joutunut järjiltäni, kun kirjani ilmestyy. Mutta minä näytän asian toteen. Nyt otan parikymmentä valokuvaa, ennenkuin tapat ilveksen. Minä pidän hengissä koiran ja suden. Ja maksan sinulle, Henri, noista kahdesta sata dollaria kappale. Saanko ne?"
Henri nyökkäsi. Hän piti luodikkoaan valmiina sillä aikaa kun Weyman otti esille kameransa ja ryhtyi työhön. Ärisevät torahampaat tervehtivät kameransulkijan napsahdusta — suden ja ilveksen torahampaat. Mutta Kazan makasi kyyryssä, ei pelosta, vaan taas tuntien ihmisen yliherruuden. Ja lopetettuaan kuvahommansa Weyman lähestyi melkein hänen ulottuvilleen ja puhutteli häntä jopa ystävällisemmin kuin se mies, joka oli asunut kaukana autioksi jääneessä majassa.