"Minun Iowakani kuoli kolme vuotta sitten", sanoi hän. "Hänkin piti villeistä eläimistä. Mutta ne sudet — tuhat tulimmaista! Ne karkoittavat minut täältä, jollen saa niitä tapetuksi!" Hän pani uusia puita pesään ja valmistautui menemään makuulle.
Eräänä päivänä Henrin mieleen juolahti erinomainen tuuma. Weyman oli hänen seurassaan, kun he keksivät tuoreet ilveksen merkit. Maassa oli kymmenen tai viidentoista jalan korkuinen röykkiö tuulenkaatamia puita, ja eräässä kohden oli rungoista muodostunut luolan tapainen, jossa oli melkein tiiviit seinät kolmella sivulla. Lumi oli tallattu täyteen jälkiä, ja jäniksenkarvoja näkyi yltympäri. Henri oli riemuissaan.
"Me saamme sen — varmasti!" sanoi hän.
Hän rakensi syöttikammion, asetti raudat ja katseli ovelasti ympärilleen. Sitten hän selitti suunnitelmansa Weymanille. Jos ilves tarttuisi rautoihin ja nuo kaksi sutta tulisivat sitä tuhoamaan, niin taistelu tapahtuisi tuulenkaadon alaisessa suojuksessa ja rosvojen täytyisi mennä aukosta sisälle. Henri pani siis viidet pienemmät raudat taitavasti lehtien, sammalien ja lumen peittoon, ja kaikki olivat tarpeeksi etäällä syöttikammiosta, niin ettei rautoihin tarttunut ilves voisi rehkiessään niitä laukaista.
"Kun ne tappelevat, loikkii susi sinne tänne — ja menee varmasti rautoihin", sanoi Henri. "Se astuu yhdestä ohi, kahdesta, kolmesta — mutta varmasti se joihinkin rautoihin tarttuu."
Samana aamuna satoi ohuelti lunta, mikä vielä täydensi koetta, sillä se peitti kaikki jalanjäljet ja hautasi juoruavan ihmishajun. Sinä yönä Kazan ja Harmaa Hukka sivuuttivat tuulenkaadon sadan jalan päässä, ja Harmaan Hukan taikka hajuaisti vainusi jotakin outoa ja huolestuttavaa ilmassa. Hän tiedoitti sen Kazanille painamalla lapaansa toisen hartiaa vasten, ja he kääntyivät pois suorassa kulmassa, pysytellen satimista tuulen puolella.
Kahtena päivänä ja kolmena kylmänä, tähtikirkkaana yönä ei tapahtunut mitään tuulenkaatopaikalla. Henri käsitti asian ja selitti Weymanille. Ilves oli metsästäjä niinkuin hän itsekin, ja silläkin oli oma metsästysalueensa, jonka se kiersi noin kerran viikossa. Viidentenä yönä ilves palasi, meni tuulenkaatopaikalle, viehättyi astumaan suoraan syötin luo, ja terävähampaiset raudat tarttuivat heltiämättömästi sen oikeaan takajalkaan. Kazan ja Harmaa Hukka harhailivat neljännesmailia syvemmällä metsässä kuullessaan teräskahleitten kalinaa, kun ilves riuhtoi vapaaksi päästäkseen. Kymmentä minuuttia myöhemmin he seisoivat tuulenkaatoluolan ovella.
Yö oli valoisa ja selkeä ja niin täynnä kirkkaita tähtiä, että Henri itse olisi voinut niiden valossa metsästää. Ilves oli uuvuttanut itsensä ja makasi kyyryksissä mahallaan, kun Kazan ja Harmaa Hukka ilmestyivät. Kuten tavallisesti, pysytteli Harmaa Hukka taempana Kazanin aloittaessa taistelun. Jo ensimmäisessä tai toisessa taistelussa Kazanilta olisi luultavasti kiskottu sisukset ulos tai puhkaistu kaulavaltimo, jos nämä raivoisat kissat olisivat olleet vapaina. Ne olivat hänelle ylivoimaisia avoimessa taistelussa, vaikka suurin niistä oli painoltaan kymmentä naulaa häntä keveämpi. Vain sattuman kaupalla hän oli Sun Rockilla pelastunut. Hietasärkällä Harmaa Hukka ja piikkisika olivat kumpikin jouduttaneet ilveksen tappiota. Ja Henrin pyyntialueella olivat raudat hänen liittolaisiaan. Vihollisen näin kytkettynäkin ollessa oli vaara suuri. Ja ilveksen ollessa tuulenkaadon alla oli vaara suurempi kuin milloinkaan.
Ilves oli kuusi- tai seitsenvuotias, kokenut kamppailija. Sen kynnet olivat neljänneksen toista tuumaa pitkät ja turkkilaisen miekan tavoin käyristyneet. Etujalat ja vasen takajalka olivat vapaina, ja kun Kazan sitä läheni, peräytyi se niin kauas, että rautojen kahleet olivat löyhällä sen alla. Tällöin Kazan ei voinut noudattaa vanhaa taistelutapaansa, kierrellä rautoihin tarttuneen vihollisensa ympäri, kunnes se oli sekaantunut kahleisiinsa tai niin paljon lyhentänyt ja kietonut niitä, ettei päässyt hyppäämään. Hänen oli hyökättävä suoraan päin, ja samassa hän loikkasikin. He törmäsivät yhteen, hartia hartiata vasten. Kazanin torahampaat tavoittivat toisen kurkkua, mutta osuivat harhaan. Ennenkuin hän ehti uudestaan iskeä, potkaisi ilves vapaan takajalkansa suoraksi, ja Harmaa Hukkakin kuuli, kuinka se repäisi. Karjaisten Kazan paiskautui takaisin, toinen olka luuhun asti raadeltuna.
Silloin Henrin kätketyistä satimista muuan pelasti hänet uudesta hyökkäyksestä — ja kuolemasta. Teräsleuat tarrasivat kiinni hänen toiseen etujalkaansa pysähdyttäen hänet kesken hyppäystään. Kerran tai kahdesti oli sokea Harmaa Hukka sitä emien hyökännyt apuun, kun tiesi Kazanin olevan suuressa vaarassa. Hetkeksi hän nyt unohti varovaisuutensa, ja kuullessaan Kazanin tuskanhuudon, hän syöksähti tuulenkaadon alle. Viidet raudat oli Henri kätkenyt syöttikammion edustalle, ja Harmaan Hukan jalat sattuivat kaksiin niistä. Hän kaatui kyljelleen, näykkien ja äristen. Tempoillessaan Kazan laukaisi jäljellä olevat kahdet raudat. Toiset niistä eivät tavanneet. Viimeiset viidennet tarttuivat hänen toiseen takajalkaansa.