Henri tuijotti ja pudisti päätään.
"Minä tappaisin tuhansia ja taas tuhansia. Ja vieläkin tuhansia."
"Ja sinunlaisiasi on tällä pohjoisella maailman kolkalla kaksikymmentätuhatta — jotka tapatte ja olette tappaneet jo satoja vuosia ettekä kuitenkaan saa villejä eläimiä sukupuuttoon. Sitä voisi sanoa ihmiskunnan ja eläinkunnan väliseksi sodaksi. Ja jos voisit palata tänne viidensadan vuoden päästä, Henri, niin yhä tapaisit täällä villejä eläimiä. Melkein kaikki muu maailma muuttuu, mutta näitä melkein tutkimattomia tuhansia neliömaileja harjanteita, rämeitä ja metsiä et voi muuttaa. Rautatiet eivät tule tänne, ja minä puolestani kiitän Jumalaa siitä. Ajatellaanpa esimerkiksi kaikkia lännen laajoja ruohoaavikkoja. Vanhat puhvelin polut ovat siellä yhä, päivänselvinä — ja kuitenkin kohoo kaikkialle kyliä ja kaupunkeja. Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan North Battlefordista?"
"Onko se lähellä Montrealia tai Quebecia?" kysyi Henri.
Weyman hymyili ja veti taskustaan valokuvan. Se oli tytön kuva.
"Ei. Se on kaukana lännessä, Saskatchewanissa. Seitsemän vuotta sitten kävin siellä joka vuosi ampumassa arokanoja, arosusia ja hirviä. Siihen aikaan siellä ei ollut minkäänlaista North Battlefordia — ei muuta kuin ihana ruohoaavikko, satoja ja yhä satoja neliömaileja. Saskatchewanjoen varrella, siinä missä North Battleford nyt on, oli silloin yksinäinen hökkeli, ja usein jäin sinne. Hökkelissä oli pikku tyttö, kahdentoista vanha. Me lähdimme usein yhdessä metsästämään — sillä siihen aikaan minä tapoin eläimiä. Ja pikku tyttö itki välistä, kun tapoin, ja minä nauroin hänelle.
"Tuli sitten rautatie, ja sitten toinen, ja ne yhtyivät hökkelin läheisyydessä, ja pian sinne kohosi kaupunki. Seitsemän vuotta takaperin siellä oli vain tuo hökkeli, Henri. Kaksi vuotta takaperin siellä oli tuhatkahdeksansataa asukasta. Kun tänä vuonna kuljin sen kautta, oli siellä viisituhatta, ja kahden vuoden päästä siellä varmaankin on kymmenentuhatta.
"Hökkelin alueella on kolme pankkia, joiden pääoma on neljäkymmentä miljoonaa dollaria; kahdenkymmenen mailin päähän näkyy kaupungin sähkövalaistuksen hehku. Siellä on sadantuhannen dollarin opisto, korkeakoulu, piirisairaala, palosammutuslaitos, kaksi klubia, kauppakamari, ja kahden vuoden kuluttua valmistuu raitiotieverkko. Mitä sanot siitä — tämä kaikki siellä, missä vielä joku vuosi sitten arosudet ulvoivat!
"Asukasluku lisääntyy niin nopeasti, ettei ehditä henkikirjoitusta toimittaa. Viiden vuoden päästä on entisen hökkelin paikalla kaupunki, jonka väkiluku on kaksikymmentätuhatta. Ja se pikku tyttö, jonka mainitsin, Henri — hän on nykyään nuori neiti, ja hänen omaisensa ovat — rikkaita. Minua se ei liikuta. Pääasia on, että hänestä keväällä tulee vaimoni. Hänen tähtensä minä lakkasin eläimiä tappamasta, kun hän oli vasta kuudentoista. Viimeksi tappamani eläin oli arosusi, ja sillä oli penikka, jonka Eileen otti elätikseen. Hänellä on se vieläkin — kesynä. Siksi pidän susista enemmän kuin kaikista muista elävistä olennoista. Ja toivon, että nämä kaksi välttävät sinun pyydyksiäsi."
Henri katsoi häntä pitkään. Weyman antoi hänelle kuvan. Siinä oli herttaisen näköinen tyttö, jolla oli syvät, kirkkaat silmät, ja sitä katsellessaan Henri sai vavahduksia suupieliinsä.