XI
AINA YHDESSÄ
Oli tammikuu, kun opas toi asemalta Paul Weymanin Waterfoundin varrelle Henri Lotin majaan. Hän oli kolmenkymmenenkahden tai -kolmen vanha mies, täynnä elämän hehkua, mikä sai Henri Lotin heti mieltymään häneen. Jos ei niin olisi käynyt, olisivat muutamat ensimmäiset päivät voineet majassa olla ikäviä, sillä Henri oli pahalla tuulella. Hän puhui siitä Weymanille ensi iltana heidän polttaessaan piippua punaisena hehkuvan kamiinansa ääressä.
"Kirotun kummallinen juttu", sanoi Henri. "Olen menettänyt seitsemän rautoihin tarttunutta ilvestä, ne kun olivat niin rikkirevityt kuin kettujen tappamat kaniinit. Ei yksikään elävä olento — ei karhukaan — ole ennen käynyt rautoihin jääneeseen ilvekseen käsiksi. Ensi kerran eläissäni nyt semmoista näen. Ja ne ovat niin pahasti raadeltuja, etteivät ole puolenkaan dollarin arvoisia asemalla. Seitsemän! Se on jo yli kahdensadan dollarin tappio. Kahden suden ansiota se on. Niitä on kaksi — tiedän sen jäljistä — aina kaksi — eikä milloinkaan yksi. Ne kiertävät pyyntialuettani ja syövät minulta jänikset. Ne jättävät rauhaan kiiltonäädän ja vesikon ja kärpän, mutta sattuu olemaan ilves — sacré sentään! ne karkaavat siihen kiinni ja kiskovat siltä nahan samoin kuin sinä vedät palopensaasta villipumpulipalleroita! Olen yrittänyt strykniiniä hirvenrasvassa ja virittänyt rautoja ja sudenhautoja, mutta en vain pääse niihin käsiksi. Ne karkoittavat minut täältä, jollen saa niitä nujerretuksi, sillä minun osalleni on tullut vasta viisi eheää ilvestä, ja ne ovat hävittäneet seitsemän."
Tämä herätti Weymanin huomiota. Hän oli niitä yhä lukuisammiksi käyviä syvämietteisiä miehiä, jotka pitävät varmana, että ihmisen itsekäs usko synnynnäiseen etevämmyyteen tekee hänet sokeaksi käsittämään luonnon ihmeellisimpiä tosiseikkoja. Hän oli niin nerokkaasti, että koko kansakunnassa kuunneltiin hänen sanojaan, uhmannut kaikkia niitä, jotka uskoivat, että ihminen on ainoa järjellinen olento, ja että jos joku muu elollinen olento osoitti ymmärrystä ja älyä, se oli pelkästään vaistoa. Se ilmiö, joka tuli esille Henrin kertomuksessa kovasta onnestaan, tuntui hänestä arvokkaalta, ja puoliyöhön asti he juttelivat näistä kahdesta merkillisestä sudesta. "Toinen susista on iso ja toinen pienempi", sanoi Henri. "Ja aina käy iso taisteluun ilveksen kanssa. Näen sen lumesta. Sillä aikaa tekee pienempi susi paljon jälkiä lumeen juuri niin kaukana, ettei ilves siihen ulotu, ja kun ilves on voitettu tai kuollut, hyppää se joukkoon ja auttaa palasiksi repimisessä. Kaiken sen tiedän lumesta. Ainoastaan yhden kerran olen huomannut, että pienempi on hyökännyt ja taistellut yhdessä toisen kanssa, ja silloin oli verta yltympäri, eikä se ollut ilveksen verta; minä seurasin niitä paholaisia mailin matkan verijälkiä pitkin."
Seuraavana kahtena viikkona Weyman sai paljon lisää kirjansa aineksiin. Päivääkään ei kulunut, jona he eivät jossakin paikassa Henrin pyyntialueella nähneet molempien susien jälkiä, ja Weyman huomasi, että — niinkuin Henri oli sanonut — jälkiä oli aina kahdet rinnan eikä milloinkaan vain yhden suden. Kolmantena päivänä he tulivat raudoille, joissa oli ollut ilves, ja nähdessään mitä oli jäljellä, Henri kirosi sekä ranskaksi että englanniksi, kunnes oli ihan purppurankarvainen kasvoiltaan. Ilves oli revitty niin, että sen nahka oli melkein arvoton.
Weyman näki, missä pienempi susi oli takakoivillaan istuen odotellut sillä aikaa kun kumppani oli tappanut ilveksen. Hän ei sanonut Henrille kaikkea, mitä ajatteli. Mutta seuraavat päivät saivat hänet yhä varmemmin uskomaan, että hän oli tavannut mitä pätevimmän esimerkin teoriansa valaisemiseksi. Tämän pyyntialueella tapahtuvan murhenäytelmän perussyynä oli järki.
Miksi sudet eivät hävittäneet kiiltonäätiä, kärppiä ja näätiä? Miksi he vihasivat vain ilvestä?
Weyman tunsi omituisia väreitä sisimmässään. Hän oli villien eläinten ystävä eikä siitä syystä pitänyt milloinkaan pyssyä matkassaan. Ja nähdessään Henrin asettelevan myrkkysyöttejä kahta salarosvoa varten, hän kauhistui, mutta kun hän näki, että myrkkysyötit päivän toisensa jälkeen pysyivät koskemattomina, tuli hänen mielensä iloiseksi. Hänen omassa luonteessaan yhtyi jokin säälimään pyyntialueen sankarillista henkipattoa, joka ei jättänyt käyttämättä tilaisuutta taistella ilveksen kanssa. Yöllä hän majassaan pani paperille senpäiväiset ajatuksensa ja huomionsa. Eräänä iltana hän äkkiä kysäisi Henriin päin kääntyen:
"Henri, eikö sinun milloinkaan käy sääliksi tappaa niin paljon villejä eläimiä?"