Kazan ei hypännyt syrjään. Hän ei yrittänytkään hyökkäystä väistää, vaan torjui sen hartiainsa kaikella voimalla, niinkuin rekikoira vastustaa rekikoiraa. Hän oli kymmentä naulaa raskaampi kuin ilves, ja hetkeksi keikahti notkeajäseninen ilves kaksikymmenine veitsenterävine kynsineen kyljelleen. Kuin leimaus käytti Kazan tilaisuutta hyväkseen ja karkasi tavoittamaan ison kissan niskaa.
Samassa hetkessä sokea Harmaa Hukka loikkasi joukkoon kiljuen ja äristen ja tarttui Kazanin vatsan alitse tunkeutuen ilveksen toiseen takakoipeen. Luu naksahti. Ilves, jolla oli kaksinkertainen voima vastassaan, loikkasi taaksepäin, raahaten sekä Kazanin että Harmaan Hukan mukanaan, ja putosi selälleen erään piikkisian päälle, jolloin sata piikkiä tunkeutui sen ruumiiseen. Vielä loikkaus, ja se oli vapaana — paeten suoraan päin savua. Kazan ei ajanut takaa. Harmaa Hukka tuli hänen rinnalleen ja nuoli hänen kaulaansa niistä kohdin, missä vastavuotanut veri punasi keltaisenruskeaa turkkia. Kiiltonäätä makasi kuin kuolleena, tarkastaen heitä raivoisilla, mustilla pikku silmillään. Piikkisiat pakisivat yhä, ikäänkuin olisivat anoneet armoa. Ja sitten sakea, musta, tukahduttava savukieleke ajautui matalalla hietasärkän yli, ja sen matkassa tuli ilmaa, joka oli kuumaa kuin sulatusuunista lähtenyt.
Särkän uloimmassa kärjessä Kazan ja Harmaa Hukka kääriytyivät palloiksi ja työnsivät päänsä vartalonsa alle.
Tuli oli nyt hyvin lähellä. Sen pauhu oli kuin mahtavan vesiputouksen, johon silloin tällöin sekaantui äänekkäämpi kaatuvien puiden ryske. Ilma oli täynnä tuhkaa ja tulikipinöitä, ja kahdesti Kazan veti päänsä esille ja näykkäsi päällensä pudonnutta hehkuvaa kekälettä, joka poltti kuin kuuma rauta.
Ihan veden partaalla kasvoi rannassa tiheää, vihreää pensaikkoa, ja kun tuli saavutti sen, paloi se hitaammin, ja kuumuus kävi vähemmäksi. Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin Kazan ja Harmaa Hukka saattoivat vetää päänsä esille ja hengittää vapaammin. Silloin he huomasivat, että jokeen pistäytyvä hietakieleke oli pelastanut heidät. Kaikkialla näiden kahden joen välisessä kolmiossa oli maailma käynyt mustaksi ja alta kuumaksi.
Savu hälveni. Tuuli kääntyi taas ja toi viileyttä ja tuoreutta mukanaan lännestä ja pohjoisesta. Kiiltonäätä lähti ensimmäisenä varovasti takaisin olemattomiin metsiin, mutta piikkisiat olivat vielä palloiksi kääriytyneinä, kun Kazan ja Harmaa Hukka jättivät hietakaistaleen. He alkoivat kulkea virtaa ylös, ja ennen yön tuloa olivat heidän jalkansa käyneet kuumasta tuhkasta ja hehkuvista kekäleistä aroiksi.
Kuu oli sinä yönä kummallinen ja pahaenteinen, ikäänkuin veritahra taivaalla, eikä pitkinä hiljaisina tunteina kuulunut edes pöllön huutoa, joka olisi ilmoittanut, että vielä oli olemassa eloa siellä, missä eilen oli elävien olentojen onnela. Kazan tiesi, ettei siellä ollut riistaa, ja he jatkoivat kulkuansa koko sen yön. Aamun sarastaessa he joutuivat kapealle rämeelle, joka ulottui pitkin joen rantaa. Tänne olivat majavat rakentaneet padon, ja he pääsivät siten joen yli vihreään seutuun. Toisenkin päivän ja yön he matkasivat länteen päin ja saapuivat vihdoin Waterfoundin rannalle tiheään rämeikköön ja metsään.
Ja samalla kun Kazan ja Harmaa Hukka tulivat idästä matkasi Hudsonin lahden asemalta itään solakka, mustanverevä, sekarotuinen ranskalainen nimeltä Henri Loti, kuuluisin ilveksenpyytäjä koko Hudsonin lahden tienoilla. Hän haeskeli jälkiä ja tapasi niitä yllin kyllin pitkin Waterfoundia. Se oli oikea metsämiehen paratiisi, ja lumikenkäjäniksiä oli tuhansittain. Siitä seurasi, että ilveksiäkin oli kosolti, ja Henri rakensi pyyntihökkelinsä ja palasi sitten asemalle odottamaan ensimmäisen lumen tuloa, jolloin hän aikoi tulla takaisin valjakkoineen, muonavarastoineen ja rautoineen.
Ja etelästä oli samaan aikaan hitaasti kanootilla ja polkuja pitkin pyrkimässä nuori yliopiston eläintieteilijä, joka kokosi aineksia "Eläinten ajatuskyky" -nimistä kirjaansa varten. Hänen nimensä oli Paul Weyman, ja hän oli päättänyt viettää osan talvea Henri Lotin, tuon sekarotuisen, kanssa. Hänellä oli mukanaan paljon paperia, kamera ja tytön valokuva. Hänen ainoa aseensa oli kynäveitsi.
Ja sillä välin Kazan ja Harmaa Hukka tapasivat etsimänsä kodin tiheässä rämeikössä viiden tai kuuden mailin päässä Henri Lotin rakentamasta majasta.