Harmaa Hukka tunsi sen hajua, kun se vielä oli kahden päivämatkan päässä lännen puolella. Aurinko laski sinä iltana tuhkankarvaiseen pilveen. Länteen päin liukuva kuu kävi veripunaiseksi. Kun se näin laskeutui metsän taakse, sanoivat intiaanit sitä "verta vuotavaksi kuuksi", ja ilma oli täynnä enteitä.
Koko seuraavan päivän Harmaa Hukka oli rauhaton, ja puolenpäivän tienoissa Kazan tunsi ilmassa sen varoituksen, jonka toinen oli huomannut jo monta tuntia ennen. Haju kävi yhä väkevämmäksi, ja puolivälissä iltapäivää aurinko oli savuhunnun peitossa.
Villien eläinten pako Pipestone- ja Cree-jokien yhtymäkohdassa olevasta metsäkolmiosta olisi alkanut silloin, mutta tuuli kääntyi. Se oli kohtalokas kääntyminen. Tuli oli samonnut raivoten lännestä ja etelästä. Silloin tuuli pyörähti suoraan itäänpäin, vieden savun mukanaan, ja tämän helpotushetken aikana kaikki jokien välisen kolmion villit olennot odottivat. Näin tuli sai tarpeeksi aikaa levitäkseen metsäkolmion kantaa pitkin, katkaisten viimeisetkin pakotiet.
Sitten tuuli taaskin kääntyi, ja tuli samosi pohjoiseen päin. Kolmion huippuosasta tuli siten surmanloukku. Kaiken yötä oli eteläinen taivas täynnä tuhkankarvaista hehkua, ja aamuun mennessä kuumuus, savu ja tuhka salpasivat hengitystä.
Kauhun valtaamana Kazan koetti turhaan keksiä pelastuskeinoa. Hän ei hetkeksikään heittänyt Harmaata Hukkaa yksikseen. Hänen olisi ollut helppo uida jommankumman joen poikki, mutta Harmaa Hukka peräytyi säpsähtäen, kun vesi kosketti käpälää. Kuten koko hänen sukunsa, niin hänkin mieluummin syöksyi vasten tulta ja kuolemaa kuin veteen. Kazan houkutteli. Kymmenisen kertaa hän hyppäsi veteen ja ui vähän matkaa virralle. Mutta Harmaa Hukka ei suostunut seuraamaan kauemmas kuin sai kahlata.
Nyt he jo saattoivat erottaa tulen kaukaisen, rätisevän pauhun. Sen edellä tulivat villit olennot. Hirvet, porot ja peurat syöksyivät veteen vastakkaiselle suunnalle. Uloinna valkealla hietakielekkeellä tallusteli iso musta karhu kaksine pentuineen, ja pennutkin menivät veteen ja uivat helposti yli. Kazan katseli niitä ja vikisi Harmaalle Hukalle.
Ja sitten tuli valkealle hietakielekkeelle muita eläimiä, jotka kammoivat vettä niinkuin Harmaa Hukkakin: iso lihava piikkisika, pieni, sileäkarvainen näätä, ilmaa nuuskiva ja lapsen lailla itkevä kiiltonäätä. Ne eläimet, jotka eivät halunneet uida, olivat muita kolmin verroin lukuisammat. Satamäärin kärppiä riensi rottien tavoin rantoja pitkin, ja niiden heikot, vikisevät äänet kaikuivat lakkaamatta; kettuja laukkasi vinhasti rantapenkereillä, etsien jotakin puuta, jonka avulla pääsisivät veden yli; ilves ärisi tuleen päin; ja Harmaan Hukan omat sukulaiset — sudet — eivät uskaltaneet mennä syvemmälle kuin hänkään.
Vettä valuen ja huohottaen, kuumuudesta ja savusta puoleksi läkähtyneenä Kazan tuli Harmaan Hukan viereen. Oli vain yksi pakopaikka jäljellä heidän läheisyydessään — hietasärkkä. Se ulottui viisikymmentä jalkaa virtaan. Kiireesti hän ohjasi sokeata puolisoaan sitä kohti. Kun he matalan rantapensaikon läpi saapuivat virran uomalle, sai jokin heidät kummankin pysähtymään. Heidän sieraimiinsa oli tullut vielä pahemman verivihollisen haju kuin tuli oli. Ilves oli asettunut hietasärkälle ja kyyristeli sen päässä. Kolme piikkisikaa oli laahautunut veden partaalle, ja ne makasivat siinä pallomaisina, piikit valmiina ja värähtelevinä. Kiiltonäätä ärisi ilvekselle. Ja ilves, korviaan luimistaen, katseli Kazania ja Harmaata Hukkaa, kun nämä lähtivät tunkeutumaan hietasärkälle.
Uskollinen Harmaa Hukka oli täynnä taisteluintoa ja juoksi kyljitysten Kazanin kanssa, torahampaat paljastettuina. Vihaisesti näykkäisten Kazan karkoitti hänet takaisin, niin että hän jäi väristen ja vikisten paikalleen Kazanin mennessä eteenpäin. Kevytjalkaisena, teräväpäiset korvat eteenpäin suunnattuina, ilman mitään uhkaa olennossaan, hän eteni. Se oli taisteluissa harjaantuneen ja tappotyössä taitavan vetokoiran kuolonenteistä etenemistä. Sivistyneestä maailmasta tullut mies olisi sanonut, että koira lähestyi ilvestä ystävällisessä tarkoituksessa. Mutta ilves ymmärsi. Se oli monien sukupolvien vanhaa vihaa — joka nyt oli käynyt leppymättömäksi sen takia, että Kazanilla oli muistissa yö Sun Rockin kukkulalla.
Vaisto ilmaisi kiiltonäädälle, mitä oli tulossa, ja se kyyristyi matalaksi ja litteäksi; piikkisiat, toraten keskenään kuin pikku lapset, vaikka niitä ympäröivät viholliset ja yhä tihenevät savupilvet, kohottivat piikkinsä vieläkin pystympään. Ilves makasi mahallaan kuin kissa, takalihasten vavahdellessa hyppyyn valmiina. Kazanin jalat tuntuivat tuskin koskevankaan hietaan, kun hän kevyesti kaarsi ilveksen ympäri, joka pyöri paikallaan ja sitten pyöreänä ärisevänä pallona syöksähti kahdeksanjalkaisen välimatkan yli.