Toinen murhenäytelmä oli Joanin, hänen lapsensa ja hänen miehensä lähtö. Jokin, mikä oli pettämättömämpää kuin järki, sanoi hänelle, että he eivät enää palaisi. Kirkkaimpana kaikista niistä kuvista, jotka hänen mielessään säilyivät, oli sen aurinkoisen aamun muisto, jolloin nainen ja pienokainen, joita hän rakasti, ja mies, jota hän heidän tähtensä sieti, olivat lähteneet pois kanootilla; ja usein hän meni niemenkärkeen ja tuijotti ikävöiden virtaa alaspäin, sinne, missä oli hypännyt veneestä palatakseen sokean puolisonsa luo.
Kazanin elämään näytti siis kuuluvan kolme pääasiaa: kaiken sen vihaaminen, missä tuntui hajua tai jälkiä ilveksestä, Joanin ja pienokaisen kaipuu ja Harmaa Hukka. Luonnollista oli, että hänen voimakkain intohimonsa oli viha ilvestä vastaan, sillä hän ei pitänyt ainoastaan Harmaan Hukan sokeutta ja pentujen kuolemaa, vaan myöskin naisen ja pienokaisen katoamista Sun Rockin onnettoman taistelun seurauksena. Siitä hetkestä lähtien hän oli ilvesten suvun leppymätön vihollinen. Missä ikinä hän keksi tämän ison harmaan kissan hajua, muuttui hän äriseväksi paholaiseksi, ja hänen vihansa kasvoi päivittäin, sikäli kuin hän yhä täydellisemmin kehittyi villin luonnon mukaiseksi.
Hän huomasi, että Harmaa Hukka oli hänelle nyt tärkeämpi kuin milloinkaan ennen siitä asti, kun oli hänen tähtensä jättänyt susiparven. Hän itse oli kolmeksi neljäsosaksi koira, ja koiranluonto vaati toveruutta. Tätä hänelle tarjosi nykyään vain Harmaa Hukka. He olivat kahden. Sivistynyt maailma oli neljänsadan mailin päässä heistä etelään. Lähimmälle Hudsonin lahden asemalle oli kuusikymmentä mailia länteen päin. Usein, naisen ja pienokaisen päivinä, Harmaa Hukka oli viettänyt yönsä yksinään metsässä, odotellen ja kutsuen Kazania. Nyt oli Kazan vuorostaan ikävissään ja rauhattomana, ollessaan poissa hänen luotaan.
Sokeana Harmaa Hukka ei enää kyennyt puolisonsa kanssa metsästämään. Mutta vähitellen kehittyi heidän keskensä uusi merkkikieli, ja hänen sokeutensa takia he oppivat monta asiaa, joista eivät olleet ennen tienneet. Kesän alussa Harmaa Hukka kykeni kuljeskelemaan Kazanin matkassa, jos tämä ei liikkunut liian nopeasti. Hän juoksi toisen rinnalla, lavallaan tai kuonollaan tätä koskettaen, ja Kazan tottui olemaan loikkimatta ja juoksemaan tasaisesti.
Hyvin pian hän älysi, että hänen piti valita helppokulkuisimmat polut Harmaan Hukan jalkoja varten. Kun he saapuivat jollekin sellaiselle paikalle, jonka yli oli hypättävä, piti Kazanin koskettaa kuonollaan Harmaata Hukkaa ja vikistä, ja toinen seisoi korvat valppaina — kuunnellen. Sitten Kazan loikkasi, ja Harmaa Hukka käsitti, kuinka pitkä väli siinä oli. Hän hyppäsi aina liiaksi, mikä oli hyvä vika.
Toisessakin suhteessa, vieläpä sellaisessa, josta heille vastedes tuli hyötyä, Harmaa Hukka oli Kazanille entistä suuremmaksi avuksi. Haisti ja kuulo korvasivat näön täydellisesti. Jokainen uusi päivä kehitti näitä aisteja yhä enemmän, ja samalla sukeutui heidän keskensä mykkä kieli, jolla Harmaa Hukka voi ilmaista Kazanille, mitä oli haistin tai kuulon avulla keksinyt. Kazanille tuli omituinen tapa aina tarkata Harmaata Hukkaa, kun he pysähtyivät kuuntelemaan tai ilmaa nuuskimaan.
Kun Joan ja pienokainen olivat menneet, oli Kazan vienyt sokean puolisonsa jokilaakson tiheään kuusi- ja palsamiviidakkoon, jonne he jäivät alkukesään asti. Kazan meni viikkomäärin joka päivä majalle, jossa Joan ja pienokainen — ja mies — olivat olleet. Kauan aikaa hän kulki sinne toivehikkaana, odottaen joka päivä tai yö saavansa nähdä siellä jotakin elonmerkkiä. Mutta ovi ei ollut milloinkaan avoinna. Ikkunoiden laudat ja kanget pysyivät yhä paikoillaan. Milloinkaan ei kohonnut savukiemuraa savisesta uuninpiipusta. Ruohoa ja köynnöskasveja alkoi kasvaa polulla. Ja yhä heikommaksi kävi haju, jota Kazan enää tunsi majan tienoilla — miehen, naisen ja pienokaisen haju.
Eräänä päivänä hän löysi suljetun ikkunan alta pienen lapsen pieksun. Se oli vanha ja kulunut, lumessa ja sateessa mustunut, mutta hän laskeutui maahan sen viereen ja viipyi siinä kauan, samalla kun pikku Joan — tuhannen mailin päässä — leikki merkillisillä sivistyneen maailman leluilla. Sitten hän palasi kuusten ja palsamipuiden juurelle Harmaan Hukan luo.
Maja oli ainoa paikka, jonne Harmaa Hukka ei suostunut häntä seuraamaan. Aina muulloin hän oli Kazanin rinnalla. Nyt kun hän oli tottunut sokeuteen, tuli hän mukaan myös metsästysretkille, kunnes Kazan keksi riistan ja aloitti takaa-ajon. Silloin Harmaa Hukka jäi odottamaan. Kazan pyydysti tavallisesti isoja lumikenkäjäniksiä. Mutta eräänä yönä hän uuvutti ja tappoi nuoren hirven. Otus oli liian raskas Harmaan Hukan luo raahattavaksi, ja siksi hän palasi siihen paikkaan, missä tämä odotti, ja opasti hänet pitoihin. Kesän kuluessa he liittyivät monella tavalla yhä kiinteämmin toisiinsa, kunnes lopulta, läpi koko erämaan, heidän jälkensä esiintyivät aina kaksittain, eikä milloinkaan yksin.
Sitten tuli suuri palo.