Aamun tullessa myrsky puhkesi, täyteen raivoonsa pohjoisesta, ja Harmaa Hukka ja Kazan makasivat tiukasti yhdessä ja värisivät kuunnellessaan sen kiljuntaa tuulenkaadon yläpuolella. Kerran Kazan pisti päänsä ja hartiansa kaatuneiden puiden suojasta esille, mutta myrsky ajoi hänet takaisin. Kaikki, missä oli henkeä, oli etsinyt suojaa, kukin oman tapansa ja vaistonsa mukaan. Turkiseläimet, kuten vesikko ja kärppä, olivat paraassa turvassa, sillä lämpimämpinä riistanajopäivinä niillä oli tapana piilottaa ruokaa. Sudet ja ketut olivat hakeneet haltuunsa tuulenkaadot ja kalliot. Siivekkäät olennot, lukuunottamatta pöllöjä, joissa oli kymmenesosa ruumista ja yhdeksän kymmenesosaa höyheniä, kaivautuivat lumihankiin tai hakivat suojaa tiheästä kuusikosta. Sorkka- ja sarvieläimille myrsky merkitsi pahinta tuhoa. Peurat, karibut ja hirvet eivät voineet ryömiä tuulenkaatojen alle tai tunkeutua kallioiden lomiin. Parasta, mitä ne voivat tehdä, oli laskeutua makuulle lumihangen suojapuolelle ja antaa ruumiinsa peittyä lumeen. Mutta ne eivät sittenkään voineet kauan pysytellä suojassaan, sillä niiden täytyi syödä. Kahdeksanatoista tuntina kahdestakymmenestäneljästä täytyy hirven syödä, pysyäkseen talvella hengissä. Sen iso vatsa vaatii suunnattoman paljon, ja suurin osa sen ajasta kuluu niiden parin hehdollisen nyppimiseen pensaiden latvoista, jotka se päivittäin tarvitsee. Karibu tarvitsee melkein saman verran — ja peura vähimmin näistä kolmesta.

Ja myrsky jatkui sen päivän, ja seuraavan, vieläpä kolmannenkin — kolme päivää ja kolme yötä — ja kolmantena päivänä ja yönä sen mukana satoi pistävää, rakeentapaista lunta, jota tuli kahden jalan paksulta tasaisille kohdille ja hankipaikkoihin jopa kymmenenkin jalkaa. Se oli intiaanien "raskasta lunta" — joka lyijynraskaana painoi maata, ja jonka alla pyitä ja jäniksiä tukehtui tuhatmäärin.

Neljäntenä päivänä myrskyn alusta lukien Kazan ja Harmaa Hukka lähtivät ulos tuulenkaadosta. Ei ollut enää tuulta — ei enää lumisadetta. Koko maailma lepäsi yhtenäisen, valkean lumivaipan peitossa, ja pakkanen ihan poltti.

Rutto oli suorittanut tuhotyönsä ihmisten kesken. Nyt olivat tulleet nälän ja kuoleman päivät villeille olennoille.

XIII

NÄLÄN POLUILLA

Kazan ja Harmaa Hukka olivat olleet sataneljäkymmentä tuntia ruoatta. Harmaalle Hukalle se merkitsi tukaluutta, lisääntyvää heikkoutta. Kazanille se oli nälkään nääntymistä. Kuuden päivän ja kuuden yön paastoaminen oli kutistanut heidän kylkiluitansa ja tehnyt syviä kuoppia lanteitten etupuolelle. Kazanin silmät olivat punaiset ja kapenivat raoiksi, kun hän katsoi valoon päin.

Tällä kertaa Harmaa Hukka seurasi häntä, kun hän lähti ulos kovalle hangelle. Innokkaina ja toivehikkaina he aloittivat kovassa pakkasessa metsästyksensä. He pyörähtivät tuulenkaadon reunan ympäri, missä aina oli ollut jäniksiä. Nyt siellä ei ollut yhtään jälkeä eikä mitään hajua. He jatkoivat matkaa hevosenkengän muotoisessa kaaressa rämeikön poikki, ja ainoa haju, jonka he tunsivat, tuli lumipöllöstä, joka kyyristeli kuusessa. He tulivat palopaikalle ja pyörsivät takaisin, tutkien rämeikön vastakkaista puolta. Siellä oli harjanne. He kiipesivät harjanteelle ja katselivat sen laelta elollisista olennoista tyhjää maailmaa. Lakkaamatta Harmaa Hukka haisteli ilmaa, mutta ei antanut mitään merkkiä Kazanille. Harjanteen laella Kazan seisoi läähättäen. Hänen kestävyytensä oli lopussa. Paluumatkalla rämeikön poikki hän kompastui esteeseen, jonka yli oli yrittänyt loikata. Nälkäisempinä ja heikompina he saapuivat takaisin tuulenkaadolle. Seuraava yö oli selkeä ja tähtikirkas. He metsästivät taas rämeiköllä. Ei ollut liikkeellä muuta kuin yksi ainoa eläin, mutta se oli kettu. Vaisto sanoi heille, että sitä oli turha ajaa takaa.

Silloin muistui Kazanin mieleen maja. Kahta asiaa oli maja aina merkinnyt hänelle — lämmintä ja ruokaa. Ja kaukana harjanteen tuolla puolen oli Otton maja, jonka luona hän ja Harmaa Hukka olivat ulvoneet kuoleman hajulle. Mutta hän ei ajatellut Ottoa — eikä sitä salaperäisyyttä, jolle oli ulvonut. Hän ajatteli vain majaa, ja maja oli aina merkinnyt ruokaa. Hän suuntasi kulkunsa oikopäätä harjanteelle, ja Harmaa Hukka seurasi. He kulkivat rämeikön ja sen toisella puolen olevan palopaikan poikki ja saapuivat toisen rämeikön laitaan. Kazan tavoitti nyt riistaa haluttomasti. Hänen päänsä riippui alhaalla. Hänen tuuhea häntänsä laahasi lumessa. Hänen päämääränsä oli maja — vain maja. Se oli hänen viimeinen toivonsa. Mutta Harmaa Hukka oli yhä valppaana, nuuskien ilmaa ja kohottaen päätään joka kerta, kun Kazan pysähtyi kylmettyneellä kuonollaan nuuskimaan lunta. Vihdoinkin se tuli — haju! Kazan oli jatkanut matkaa, mutta pysähtyi, kun huomasi, ettei Harmaa Hukka seurannut. Kaikki voima, mitä oli jäljellä hänen nääntyneessä ruumiissaan, ilmeni äkillisenä jäykkänä jännityksenä, kun hän katseli kumppaniaan. Tämän etujalat olivat tanakasti isketyt itään päin; hoikka, harmaa pää kurkotti eteenpäin hajua tunteakseen, ja koko ruumis vavahteli.

Silloin he äkkiä kuulivat ääntä, ja vingahtaen Kazan ryntäsi siihen suuntaan, Harmaa Hukka kupeellaan. Haju kävi yhä väkevämmäksi Harmaan Hukan sieraimiin, ja kohta tunsi sen Kazankin. Se ei ollut jäniksen tai pyyn hajua. Se oli isoa riistaa. He lähestyivät varovasti, pysytellen vastatuuleen päin. Rämeikkö kävi tiheämmäksi, kuusikko sakeammaksi, ja nyt, sadan metrin päästä heidän edestään, kuului takertuvien ja taistelevien sarvien kalsketta. Kymmenen sekunnin kuluttua he kiipesivät kinoksen yli, ja Kazan pysähtyi ja kyyristyi mahalleen. Harmaa Hukka ryömi aivan hänen kupeelleen, kääntäen sokeat silmänsä sitä kohti, minkä hajun tunsi, vaikkei voinutkaan nähdä.