Viidenkymmenen metrin päähän heistä oli joukko hirviä kokoontunut tiheän kuusikon suojaan. Ne olivat syöneet puhtaaksi puolen hehtaarin alueen. Puut oli karsittu paljaiksi niin korkealle kuin ne yltivät, ja lumi oli niiden kavioiden alla tallautunut kovaksi. Kuusi eläintä oli tarhassa, kaksi niistä härkää — ja nämä härät tappelivat, kun taas kolme lehmää ja yksivuotias vasikka olivat keräytyneet ryhmäksi ja katselivat tätä mahtavaa kaksintaistelua. Juuri ennen myrskyä oli muuan nuori kiiltäväkarvainen härkä, kolme neljäsosaa täyttä kokoa, jolla oli nelivuotiaan pienet, täyteläiset sarvet, johtanut nämä kolme lehmää ja vuoden vanhan vasikan suojaiseen kuusikkoon. Viime yöhön asti se oli ollut lauman johtajana. Yöllä oli vanhempi härkä anastanut yliherruuden. Anastaja oli neljä kertaa niin vanha kuin nuori härkä ja puolta raskaampi. Sen suunnattomat, kämmenhaaraiset sarvet, kuhmuiset ja säännöttömät — mutta jykevät — ilmaisivat ikää. Satojen taistojen soturi kun oli, se ei ollut epäröinyt antautua taisteluun ryöstääkseen nuoremmalta härältä kodin ja perheen. Kolmasti ne olivat taistelleet päivänkoiton jälkeen, ja kovaksi tallattu lumi oli veren punaama. Sen haju oli tullut Kazanin ja Harmaan Hukan sieraimiin. Kazan nuuski nälissään. Omituisia ääniä vyöryi Harmaan Hukan kurkkua ylös ja alas, ja hän nuoleskeli käpäliään.
Hetkeksi taistelijat vetäytyivät muutamien metrien päähän toisistaan ja seisoivat päät alhaalla. Vanha härkä ei ollut vielä saavuttanut voittoa. Nuorempi härkä edusti nuoruutta ja sitkeyttä; vanhemmalla härällä oli niiden vastapainona taitavuus, suurempi paino, kypsyneempi voima ja pää ynnä sarvet, jotka olivat kuin muurinmurtaja. Mutta vanhemman härän isossa ruhossa oli muutakin — sen ikä.
Sen laajat kupeet huohottivat. Sieraimet ammottivat suurina kuin porokellot.
Sitten, ikäänkuin joku taistelutantereen näkymätön henki olisi antanut merkin, ne syöksyivät taas yhteen. Sarvien ryskeen olisi voinut kuulla puolen mailin päähän, ja tuhannenkahdeksansadan naulan painoisen liha- ja luuröykkiön alla painui nuorempi härkä takakoivilleen. Mutta silloin esiintyi nuoruuden etevyys. Kohta se oli taas pystyssä, sarvet vastustajansa sarvissa. Kaksikymmentä kertaa se jo oli näin tehnyt, ja voimat näyttivät joka hyökkäyksessä vain kasvavan. Ja nyt, ikäänkuin se olisi käsittänyt, että lopputaistelun viimeiset hetken olivat käsissä, se väänsi vanhan härän niskaa ja tappeli hurjemmin kuin koskaan ennen. Kazan ja Harmaa Hukka kuulivat kumpikin sitä seuranneen ankaran ryskeen — ikäänkuin joku olisi astunut kuivalle seipäälle ja sen katkaissut. Oli helmikuu, ja sorkkaeläimet alkoivat jo pudottaa sarviaan — varsinkin vanhemmat härät, joiden kämmenhaaraiset kasvannaiset ensinnä varisevat. Tämä seikka kallisti voiton nuoremman härän puolelle verentahraamalla taistelutantereella muutamien metrien päässä Harmaasta Hukasta ja Kazanista. Vanhan härän kallosta taittui juurta myöten toinen tavattoman isoista sarvista terävästi naksahtaen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä upposi neljä tuumaa puukontapaista sarvea toisen etujalan taakse. Heti hävisi vanhasta härästä kaikki toivo ja rohkeus, ja se hoiperteli takaisin, metrin erällään, nuoren härän pistellessä sitä kaulaan ja lapoihin, kunnes veri juoksi siitä pikku virtoina. Tarhan reunassa se tempautui vapaaksi ja ryntäsi ryskien pois metsään.
Nuorempi härkä ei ajanut takaa. Se keikautti päätään ja seisoi jonkun hetken kupeet koholla ja sieraimet laajentuneina, katsellen siihen suuntaan, jonne voitettu vastustaja oli lähtenyt. Sitten se kääntyi ja juosta hölkytteli takaisin yhä liikkumattomien lehmien ja vasikan luo.
Kazan ja Harmaa Hukka vavahtelivat. Harmaa Hukka hiipi poispäin tarhan laidasta, ja Kazan seurasi. He eivät enää välittäneet lehmistä ja nuoresta härästä. Tuosta tarhasta oli heidän nähtensä karkoitettu lihaa, joka oli taistelun murjomaa ja vuoti verta. Villin parven kaikki vaistot palasivat nyt Harmaaseen Hukkaan — ja Kazaniin hurja halu saada maistaa sitä verta, jonka hajun hän tunsi. He kääntyivät kiireesti vanhan härän verentahraamalle polulle, ja kun he saapuivat sille, huomasivat he pitkin matkaa punaisia pärskeitä. Kazanin leuoista tippui, kun kuuma haju ajoi veren kuin tulena hänen heikontuneen ruumiinsa läpi. Hänen silmänsä olivat nääntymyksestä punaiset, ja niissä oli nyt outo välke, jollaista niissä ei ollut silloinkaan, kun hän oli susiparvessa. Hän kiiti nopeasti eteenpäin, melkein unohtaen Harmaan Hukan. Mutta kumppani ei enää tarvinnutkaan hänen kupeittensa ohjausta. Kuono aivan lähellä jälkiä hän juoksi yhtä vinhasti kuin oli juossut pitkissä ja jännittävissä ajoissa ennen sokeuden tuloa.
Puolen mailin päässä tiheästä kuusikosta he saavuttivat vanhan härän. Se oli etsinyt suojaa palsamiryhmän takaa ja seisoi verilätäkössä, joka yhä laajeni lumessa. Se huohotti vieläkin raskaasti. Jykevä pää, joka nyt sarvipuolena oli eriskummainen, oli painuksissa. Veritäpliä tippui sen pullistuneista sieraimista. Mutta tässäkin tapauksessa, vaikka vanha härkä oli nälkiintymisestä, uupumuksesta ja verenvuodosta heikontunut, olisi susiparvi kavahtanut hyökkäämästä. Missä ne olisivat epäröineet, siinä Kazan ryntäsi äristen kimppuun. Hetkeksi hänen torahampaansa upposivat härän paksuun kaulanahkaan. Samassa hän paiskautui takaisin — kaksikymmentä jalkaa. Sydänjuuria kalvava nälkä riisti häneltä kaiken varovaisuuden, ja hän hyökkäsi uudestaan, suoraan härän etupuolelta —, samalla kun Harmaa Hukka ryömi salavihkaa takaapäin sen luo, sokeana etsien arkaa kohtaa, jota luonto ei ollut opettanut Kazania löytämään. Tällä kertaa Kazan siepattiin härän sarven kämmenhaaraiselle levylle, viskattiin taas takaisin puolipökertyneenä. Samassa Harmaan Hukan pitkät, valkeat hampaat leikkasivat kuin veitset härän köydentapaista polvikinterettä. Kolmenkymmenen sekunnin ajan hän pysyi siinä kiinni härän raivoisasti heittelehtiessä ja yrittäessä sotkea häntä jalkoihinsa. Kazan oli sukkela oppimaan, vieläkin sukkelampi Harmaan Hukan ohjattavaksi, ja kävi taas käsiksi, koettaen näykkäistä kiinni pullistuneeseen jänteeseen heti polven yläpuolelta. Se ei onnistunut, ja hänen suistuessaan eteenpäin hartioilleen, paiskattiin Harmaa Hukka syrjään.
Mutta tämä oli päässyt tarkoituksensa perille. Vanha härkä, joka oli avonaisessa taistelussa oman heimolaisensa kanssa joutunut tappiolle, ja jota nyt ahdisti vielä hengenvaarallisempi vihollinen, lähti karkuun. Sen kulkiessa vaipui toinen lonkka joka askeleella. Vasemman jalan polvijänne oli purtu puoleksi poikki.
Sokeanakin tuntui Harmaa Hukka tietävän, mitä oli tapahtunut. Taas hän oli parvisusi — kaikki suden sotajuonet mielessä. Kazan, jonka vanha härkä oli kahdesti viskannut sarvellaan loitolle, oli niin paljon viisastunut, ettei enää tehnyt avointa hyökkäystä. Harmaa Hukka juoksi härän perästä, mutta Kazan jäi hetkeksi jälkeen, hotkiakseen nälkäänsä muutamia suuntäyteisiä verentahraamaa lunta. Sitten hän seurasi ja juoksi Harmaan Hukan rinnalla, viidenkymmenen metrin päässä härän takana. Pitkin jälkiä oli enemmän verta — kapea, punainen juova.
Viisitoista minuuttia myöhemmin härkä taas pysähtyi ja kääntyi heitä kohti, iso pää painuksissa. Sen silmät olivat punaiset. Kaula ja lavat olivat riipuksissa, ilmaisten, ettei sillä enää ollut samaa lannistumatonta taisteluhenkeä, joka lähes parinkymmenen vuoden ajan oli kuulunut sen olemukseen. Se ei enää ollut ympäröivän erämaan herra; ei ollut enää uhmaa komean pään ryhdissä eikä intohimon välkettä verestävissä silmissä. Hengityksessä kuului läähätystä, joka kävi vähitellen yhä selvemmäksi. Metsästäjä olisi käsittänyt mitä se merkitsi. Nuoremman härän sarven kärki oli osunut oikeaan paikkaan, ja vanhan härän keuhkot alkoivat uupua. Monesti oli Harmaa Hukka kuullut samaa läähätystä aikaisempina metsästyspäivinään parven mukana ja ymmärsi asian. Hitaasti hän alkoi kiertää haavoittunutta metsänvaltiasta noin kahdenkymmenen metrin päässä. Kazan pysytteli hänen rinnallaan.