Kerran — kahdesti — kaksikymmentä kertaa he tekivät verkkaisen kierroksensa, ja aina kun he kääntyivät, teki vanha härkä samoin, ja sen hengitys kävi yhä raskaammaksi, ja pää painui syvempään. Tuli keskipäivä, ja sitä seurasi päivän jälkipuoliskon ankarampi pakkanen. Kahdestakymmenestä kierroksesta tuli sata — kaksi sataa — ja enemmän.
Harmaan Hukan ja Kazanin jaloissa kävi lumi heidän tallaamallaan polulla kovaksi. Vanhan härän harittavien sorkkien alla lumi ei ollut enää valkeaa, vaan punaista. Tuhansia kertoja oli tämä erämaan kenenkään näkemättä tapahtuva murhenäytelmä ennen näytelty. Se oli sellaisen elämän kuvaelma, jossa itse elämä tarkoittaa kelvollisimman hengissä säilymistä ja jossa eläminen tietää tappamista ja kuoleminen elämän ainaista jatkumista.
Vihdoin, Harmaan Hukan ja Kazanin yhä suorittaessa kuolettavaa kiertelyään, sattui niin, ettei vanha härkä kääntynyt — sitten toistamiseen, kolmannen ja neljännen kerran, ja Harmaa Hukka näkyi käsittävän. Kazanin kanssa hän vetäytyi taemmaksi kovaksi tallatulta polulta, ja he laskeutuivat mahalleen vaivaiskuusikon suojaan — ja odottivat. Kotvan aikaa härkä seisoi liikahtamatta, rampautuneen lonkan vaipuessa yhä alemmas. Ja sitten, puhaltaen syvän ja verensalpaaman huokauksen, se vaipui maahan. Kauan aikaa pysyivät Kazan ja Harmaa Hukka liikahtamatta, ja kun he vihdoin palasivat tallatulle polulle, lepäsi härän raskas pää lumella. Taas he alkoivat kierrellä, ja nyt kierrokset kävivät ahtaammiksi, jalan verran erällään, kunnes enää kymmenen metriä — sitten yhdeksän — sitten kahdeksan erotti heidät saaliistaan. Härkä yritti nousta, mutta ei jaksanut. Harmaa Hukka kuuli sen ponnistelevan ja vaipuvan takaisin, ja äkkiä hän takaapäin loikkasi nopeasti ja äänettömästi sen luo. Terävät torahampaat upposivat härän sieraimiin, ja koiran ensimmäisen vaiston mukaan Kazan harppasi tavoittamaan kurkkuotetta. Tällä kertaa häntä ei paiskattu syrjään. Harmaan Hukan hirmuinen ote antoi hänelle tarpeeksi aikaa repiä puhki puolen tuuman paksuisen nahan ja upottamaan hampaansa yhä syvemmälle, kunnes ne vihdoin tapasivat kaulavaltimon. Lämmin verisuihku purskahti vasten hänen silmiään. Mutta hän ei hellittänyt. Samoin kuin hän oli pidellyt ensimmäisen karibunsa kaulavaltimosta kuutamoisena yönä kauan aikaa sitten, samoin hän nyt piti kiinni vanhasta härästä. Vasta Harmaa Hukka sai hänen leukansa aukenemaan. Hän vetäytyi taaksepäin, nuuskien ilmaa, kuunnellen. Sitten hän hitaasti kohotti päätään, ja jääkylmän ja nälkään nääntyvän erämaan halki kaikui hänen uliseva, voitonriemuinen huutonsa — kutsu syömään.
Nälän päivät olivat heiltä päättyneet.
XIV
HAMPAAN OIKEUS
Vanhan hirven tappo sattui juuri parhaaseen aikaan pelastaakseen Kazanin. Hän ei pystynyt villin aviokumppaninsa tavoin kestämään nälkää. Pitkä paasto yhdessä viidenkymmenen jopa seitsemänkymmenen pakkasasteen kanssa oli tehnyt entisestä rajusta, taistelevasta Kazanista melkein varjon.
Kun hirvi oli kuollut, vaipui hän lopen uupuneena veren tahraamalle lumelle, mutta uskollinen Harmaa Hukka, jolla yhä oli runsaasti jäljellä villin sudensukunsa kestävyyttä, repi rajusti härän kaulan paksua nahkaa paljastaakseen punaisen lihan. Kun se oli tehty, ei hän heti alkanut ahmia, vaan juoksi Kazanin viereen ja vikisi hiljaa, hyväillen tätä kuonollaan. Sitten he herkuttelivat, kyyristellen vierekkäin härän kaulan ääressä ja repien lämmintä makeaa lihaa.
Pohjolan päivän viimeinen kalpea valaistus himmeni nopeasti yöksi, kun he poistuivat niin täyteen sullottuina, ettei ollut enää kuoppia kupeissa. Hiljainen tuuli lakkasi kokonaan. Pilvet, joita päivän kuluessa oli leijaillut taivaalla, ajautuivat itään päin, ja kuu paistoi kirkkaasti ja selvästi. Tunnin ajan yö kävi yhä valoisammaksi. Kuun ja tähtien kirkkauden lisäksi tulivat nyt pohjoisnavan puolella väreilevät ja valjuina liekehtivät revontulet.
Niiden yksitoikkoinen sihinä ja räiske, joka muistutti teräsjalasten narinaa pakkasen puremalla lumella, saapui heikkona Kazanin ja Harmaan Hukan korviin.