He eivät vielä olleet poistuneet sataakaan metriä kuolleesta härästä, kun pohjoisen taivaan oudon salaperäinen ilmiö sai heidät ensi ritinällään pysähtymään, ja he alkoivat sitä kuunnella, valppaina ja epäluuloisina. Sitten he luimistivat korvansa ja juosta hölkyttivät hitaasti takaisin saaliinsa luo. Vaisto sanoi heille, että se oli heidän omansa vain hampaan oikeuden mukaan. He olivat taistelleet sen tappaakseen. Ja erämaan lain mukaan heidän oli taisteltava, jos tahtoivat sen pitää. Hyvinä metsästysaikoina he olisivat jatkaneet matkaa ja vaeltaneet kuun ja tähtien alla. Mutta nälänhädän pitkät päivät ja yöt olivat opettaneet heille jotakin toista.
Selkeänä ja myrskyttömänä yönä, joka seurasi ruttoa ja nälkää, tuli satatuhatta nälkäistä olentoa esille piiloistaan ruokaa hakemaan. Tuhannenkahdeksansadan mailin alueella itään ja länteen ja tuhannen mailia laajalti pohjoiseen ja etelään metsästivät solakat, hoikkamahaiset olennot kuun ja tähtien valossa. Jokin sanoi Kazanille ja Harmaalle Hukalle, että tämä metsästys oli käymässä, eivätkä he hetkeksikään heittäneet valppauttaan. Viimein he kyyristyivät maahan tiheän kuusikon reunaan ja odottivat. Harmaa Hukka hyväili hellästi Kazania sokeilla kasvoillaan. Hänen kurkustaan kuuluva levoton vinkuna oli varoitus Kazanille. Sitten hän haisteli ilmaa ja kuunteli — haisteli ja kuunteli.
Äkkiä kävi joka lihas heidän ruumiissaan jäykäksi. Jotakin elollista oli mennyt läheltä heidän ohitsensa, jotakin, mitä he eivät kyenneet näkemään tai kuulemaan, tuskinpa haistamaankaan. Se tuli taas, salaperäisenä kuin varjo, ja liiteli sitten ilmasta alas, äänettömänä kuin tavattoman suuri lumihiutale, — iso, valkea pöllö. Kazan näki nälkäisen siivekkään olennon asettuvan härän hartialle. Salamannopeasti hän ilmestyi esille piilostaan, — ja Harmaa Hukka seurasi metrin päässä. Vihaisesti äristen hän hyökkäsi valkeaa ryöväriä kohti, ja hänen leukansa haukkasivat tyhjää ilmaa. Hänen loikkauksensa vei hänet lennossa härän yli. Hän pyörähti ympäri, mutta pöllö oli poissa.
Melkein kaikki hänen entiset voimansa olivat nyt palanneet. Hän hölkkäsi härän ympärillä, selkäkarvat kankeina kuin harjakset, silmät suurina ja uhkaavina. Hän ärisi tyynelle ilmalle. Hänen leukansa loksahtivat, ja hän istahti takakoivilleen ja kääntyi verentahraamalle polulle päin, jonka hirvi oli ennen kuolemaansa jättänyt. Vaisto, joka on yhtä pettämätön kuin järki, sanoi hänelle taas, että vaara uhkaisi sieltä käsin.
Punaisena nauhana ulottui polku takaisin erämaan halki. Pieniä, vikkeläliikkeisiä kärppiä oli kaikkialla tänä yönä, näyttäen valkeilta rotilta, vilahdellessaan sinne tänne kuutamossa. Ne olivat ensimmäisiä keksimään polun ja seurasivat sitä verenhimoisen luontonsa ajamina nopein, kiihkein hypyin. Kettu vainusi myös lihaa neljännesmailin päässä tuulen puolella ja tuli lähemmäs. Syvästä tuulenkaadosta tuli kirkassilmäinen, hoikkavatsainen kiiltonäätä ja pysähtyi punaisen nauhan kohdalle.
Kiiltonäätä sai Kazanin uudestaan kuusikkonsa suojasta esille. Kuutamossa käytiin kiivas, nopea taistelu, jossa muristiin ja kynsittiin; sitten kuului naukuva tuskanparkaisu, ja paeten näätä unohti nälkänsä. Kazan palasi Harmaan Hukan luo kuono silvottuna ja verisenä. Harmaa Hukka nuoleskeli sitä myötätuntoisesti, Kazanin seistessä jäykkänä ja kuunnellen.
Tappeluäänien varoittamana kettu pyörähti kiireesti tiehensä tuulen suuntaan. Se ei ollut taistelija, vaan salamurhaaja, joka tappoi takaa päin, ja hetkistä myöhemmin se hyppäsi pöllön kimppuun ja repi sen palasiksi, päästäkseen käsiksi ison höyhenkasan sisässä olevaan puoleen naulaan lihaa.
Mutta mikään ei kyennyt karkoittamaan erämaan pieniä valkeita henkipattoja — kärppiä. Ne olisivat vaikka miehen säärien välitse puikahtaneet päästäkseen kiinni äsken tapetun härän lämpimään lihaan ja vereen. Kazan ajoi niitä kiivaasti. Ne olivat hänelle liian vikkeliä, muistuttaen paremminkin kuutamossa pakoon livahtavia välähdyksiä kuin eläviä olentoja. Ne kaivautuivat vanhan härän ruumiin alle ja ja ravitsivat itseään sillä aikaa, kun hän riehui ja sai suunsa lunta täyteen. Harmaa Hukka istui rauhallisesti takakoivillaan. Pikku kärpästä hän ei välittänyt, ja hetken kuluttua Kazan käsitti sen ja heittäytyi maahan hänen viereensä läähättäen ja lopen uupuneena.
Pitkän aikaa senjälkeen ei yötä keskeyttänyt melkein ainoakaan ääni. Kerran, hyvin etäältä, kuului suden huuto, ja silloin tällöin, tätä kuolonhiljaisuutta erityisesti painostaakseen, päästeli lumipöllö kuusen latvasta kodistaan vertahyytäviä vastalauseitaan. Kuu oli suoraan vanhan härän kohdalla, kun Harmaa Hukka haisti ensimmäisen varsinaisen vaaran. Heti hän varoitti Kazania ja kääntyi veristä polkua kohti; notkea vartalo värähteli, torahampaat välkkyivät kuun valossa, ja kurkusta kuului ärisevää vinkunaa. Vain silloin, kun uhkasi hänen pahin verivihollisensa, ilves, hirvittävä taistelija, joka oli Sun Rockin tappelussa kauan aikaa sitten hänet sokaissut, hän antoi tämänlaisia varoitusmerkkejä Kazanille. Tämä hyppäsi hänen eteensä, valmiina taistelemaan jo ennenkuin oli edes tuntenut harmaan, kauniin, polkua pitkin hiipivän surmanolennon hajuakaan.
Sitten tuli keskeytys. Mailin päästä puhkesi kuuluviin yksinäinen, raju, pitkäveteinen ulvonta. Tämä oli vihdoinkin erämaan tosihallitsijan — suden — huuto. Se oli nälän ulvontaa; se sai veren sukkelammin kiertämään miesten suonissa, se sai hirven ja peuran kavahtamaan pystyyn ja vapisemaan joka jäseneltään — se kiiri valittavana kuolinsanomana yli metsän ja rämeikön ja lumisten harjanteiden, kunnes sen heikoimmat kaiut levisivät mailien alalle tähtien valaisemaan yöhön.