XVI

KAZAN KUULEE KUTSUN

Sitten seurasi päiviä, joina herkuteltiin vanhan härän jäätyneellä lihalla. Turhaan Harmaa Hukka koetti houkutella Kazania pois metsiin ja rämeikköihin. Ilman lämpö nousi joka päivä. Ajo oli taas käymässä. Harmaa Hukka halusi olla yksin — Kazanin kanssa. Mutta Kazanin laita oli samoin kuin useimpien ihmisten: johtava asema ja valta herättivät uusia tunteita. Ja nyt hän oli koirajoukon johtaja, samoin kuin hän aikoinaan oli ollut susien johtajana. Ei vain Harmaa Hukka astellut hänen rinnallaan, vaan nuo neljä koiraakin seurasivat hänen jäljissään. Taaskin hän sai kokea voitonriemua ja outoa värähtelyä, jonka oli jo melkein unohtanut, ja vain Harmaa Hukka sokeutensa loppumattomassa yössä tunsi ja kauhumielin aavisti, mihin vaaraan vastasaavutettu hallitsija-asema saattaisi hänet johtaa.

Kolme päivää ja kolme yötä he viipyivät kuolleen hirven lähistöllä, valmiina puolustamaan sitä muita vastaan, käyden kuitenkin joka päivä ja joka yö yhä vähemmän valppaiksi sitä vartioimaan. Tuli sitten neljäs yö, jolloin he tappoivat nuoren naarashirven. Kazan johti ajoa, ja ensi kerran, kiihdyksissä siitä, että hänellä oli joukko kintereillä, hän jätti sokean puolisonsa jälkeen. Kun tuli tappamishetki, hyppäsi hän ensimmäisenä kiinni pehmeään kurkkuun. Eivätkä toiset ennen uskaltaneet syödä kuin hän ensin oli alkanut repiä hirven lihaa. Hän oli isäntä. Hän voi karkoittaa ne kauemmas yhdellä ärähdyksellä. Hänen torahampaittensa välähdys sai ne vapisten ryömimään mahallaan.

Kazanin veri oli hurjan riemun kiihkossa, ja uuden vallan tuottama into ja tenho anastivat joka päivä yhä enemmän Harmaan Hukan paikkaa. Tämä saapui saalin luo puoli tuntia tapon jälkeen, eivätkä hänen hoikat jalkansa enää nousseet nuortean ketterästi, eikä ilmennyt iloisuutta korvien asennossa ja pään ryhdissä. Hän ei syönyt hirvestä paljoa. Hänen sokeat kasvonsa olivat kaikenaikaa kääntyneinä Kazaniin päin. Missä ikinä tämä liikkui, seurasivat Harmaan Hukan näkemättömät silmät, ikäänkuin hän olisi joka hetki odottanut vanhaa merkkiä Kazanilta — matalaa kurkkuääntä, joka oli kutsunut häntä niin usein heidän ollessaan erämaassa kahdenkesken.

Kazanissa, joukon johtajana, oli tapahtumassa kummallinen muutos. Jos hänen toverinsa olisivat olleet susia, ei Harmaan Hukan olisi ollut vaikea houkutella häntä pois. Mutta Kazan oli omien heimolaistensa parissa. Hän oli koira. Ja ne olivat koiria. Kiihko, joka oli hehkunut loppuun ja lakannut häntä lämmittämästä, leimahti hänessä uudestaan liekkiin. Eläessään Harmaan Hukan kanssa oli muuan seikka Kazania painostanut, vaikkei se rasittanut toista: se oli yksinäisyys. Luonto oli määrännyt hänet sellaiseksi, joka kaipaa toveria — ei yhtä, vaan monta. Se oli synnyttänyt hänet ihmisäänen käskyjä kuuntelemaan ja tottelemaan. Hän oli joutunut ihmisiä vihaamaan, mutta koirista - omasta lajistaan — hän oli osa. Hän oli ollut onnellinen Harmaan Hukan kanssa, onnellisempi kuin milloinkaan ihmisten ja omien veljiensä seurassa. Mutta hän oli ollut kauan erillään siitä elämästä, joka oli kerran ollut hänen, ja veren ääni ai hänet joksikin aikaa unohtamaan. Ja ainoastaan Harmaa Hukka ihmeellisine ylivaistoineen, jonka luonto hänessä kehitti menetetyn näön sijaan, aavisti mihin se Kazanin lopulta johtaisi.

Joka päivä kohosi ilman lämpö jatkuvasti, kunnes auringon lämpimimmillään ollessa lumi alkoi jo vähän sulaa. Se tapahtui kaksi viikkoa härän likellä käydyn taistelun jälkeen. Joukko oli vähitellen kääntynyt itään päin, kunnes se nyt oli heidän vanhasta kodistaan tuulenkaadon luota viidenkymmenen mailin päässä itään ja kahdenkymmenen mailin päässä etelään. Entistäkin enemmän Harmaa Hukka alkoi kaivata heidän vanhaa pesäänsä kaatuneiden puiden alla. Taaskin, auringonpaisteessa ja ilmassa ilmenevien ensimmäisten keväänlupausten kanssa rinnan, tuli hänelle toisen kerran elämässään lähestyvän äitiyden lupaus.

Mutta hänen ponnistuksensa Kazanin houkuttelemiseksi takaisin olivat turhat, ja hänen vastalauseistaan huolimatta Kazan matkasi joka päivä joukkonsa etunenässä vähän kauemmas itään ja etelään.

Vaisto pani nuo neljä koiraa liikkeelle siihen suuntaan. Ne eivät olleet vielä tarpeeksi kauan viipyneet villin luomakunnan osana, jotta olisivat ehtineet unohtaa ihmisen tarpeellisuuden, ja sillä suunnalla oli ihminen. Sillä taholla, eikä enää kaukana heistä, oli Hudson's Bay Companyn asema, jonka väkeä ne ja niiden kuolleet isännät olivat. Kazan ei sitä tiennyt, mutta sattuipa eräänä päivänä muuan seikka palauttamaan hänen mieleensä näkyjä ja haluja, jotka yhä laajensivat hänen ja Harmaan Hukan välistä juopaa.

Oli saavuttu harjanteen laelle, kun jokin heidät pysähdytti. Miehen ääni huuteli kimeästi sitä sanaa, joka aikoja sitten oli niin usein ajanut veren liikkeelle Kazanin omissa suonissa — "m'hush! m'hush! m'hus!" — ja harjanteelta he tähystivät alas tasangolle, aukealle kentälle, missä kuusikoirainen valjakko juosta hölkytti reen edessä, miehen juostessa perässä, hoputtaen koiria juoksemaan ja joka toisella askeleella huutaen: "m'hush! m'hush! m'hush!"