Vavisten ja epäröiden seisoivat neljä koiraa ja susikoira harjanteella, Harmaan Hukan kyyristellessä niiden takana. He eivät paikaltaan liikahtaneet, ennenkuin mies ja koirat ja reki olivat kadonneet, ja silloin he juoksivat alas jäljille ja haistelivat niitä vinkuen ja kiihdyksissä. Mailin tai parin he seurasivat niitä, Kazan ja hänen toverinsa, pelottomina polkien jälkiä pitkin. Harmaa Hukka pysytteli syrjässä, samoten kahdenkymmenen metrin päässä heistä oikealla, lämpimän ihmishajun ajaessa verta kuumeentapaisesti hänen aivoihinsa. Vain rakkaus Kazaniin — ja yhä säilyvä usko häneen — sai Harmaan Hukan pysymään niinkin lähellä.
Erään rämeikön reunassa Kazan pysähtyi ja poikkesi jäljiltä. Paitsi halua, mikä alkoi hänessä paisua, oli yhä olemassa vanha epäluulo, jota ei mikään kyennyt tyystin poistamaan — epäluulo, joka oli perintöä hänen neljänneksestään sudensukua. Harmaa Hukka vikisi iloisesti, kun Kazan kääntyi metsään, ja vetäytyi niin likelle häntä, että lapa hankasi Kazanin lapaa heidän vieretysten kulkiessaan.
Pian tämän jälkeen alkoi lumi olla sohjuista, ja se tiesi kevättä — ja erämaan tyhjentymistä ihmisistä. Kazan ja hänen toverinsa saivat pian haistaa ihmisten läsnäolon ja liikehtimistä. He olivat nyt kolmenkymmenen mailin päässä asemalta. Sadan mailin alalta heidän ympäriltään olivat ansapyytäjät viimetalvisine turkissaaliineen siirtymässä keskuspaikkaan. Idästä ja lännestä, etelästä ja pohjoisesta veivät kaikki polut asemalle. Kazanin parvi oli joutunut niiden verkkoon. Sillä ei viikkoa eikä päivääkään kulunut heidän kulkemattaan tuoreitten jälkien poikki, väliin kaksien tai kolmien.
Harmaata Hukkaa vaivasi ainainen pelko. Sokeudessaan hän tiesi, että he olivat ihmisuhan ympäröimiä. Tulevien tapahtumien pelko ja varovaisuus niitä kohtaan laimeni Kazanissa yhä enemmän. Kolme kertaa hän sillä viikolla kuuli miesten huutoja — ja kerran hän kuuli valkoisen miehen naurun ja koirien haukunnan, kun niiden isäntä niille viskasi päivän kala-annoksen. Ilmassa hän tunsi leiritulen pistävää hajua, ja kerran yöllä hän etäältä kuuli hurjan laulun katkelman, jota seurasi koiraparven ulina ja haukunta.
Hitaasti mutta varmasti ihmishoukutus veti häntä lähemmäs asemaa — mailin verran tänään, huomenna kaksi, mutta yhä lähemmäs. Ja Harmaa Hukka, toivotonta kamppailuaan loppuun asti taistellen, tunsi vaarojen täyttämässä ilmassa sen hetken läheisyyden, jolloin Kazan noudattaisi lopullista kutsua, ja hän itse jäisi yksin.
Nämä olivat puuhan ja hyörinän päiviä turkisyhtiön asemalla, laskelmien, voiton ja ilon päiviä; silloin oli erämaa tulvillaan turkisaarteitaan, jotka oli aikomus lähettää vähän myöhemmin Lontooseen ja Pariisiin ja muihin Euroopan pääkaupunkeihin. Ja tänä vuonna varrottiin tavallista innokkaammin metsänväen kokoontumista. Rutto oli tehnyt kamalaa tuhoa, ja siihen asti, kunnes turkismetsästäjät olivat saapuneet vastaamaan keväälliseen nimenhuutoon, ei voitu tarkoin tietää, kuka oli jäänyt eloon, kuka kuollut.
Etelän chippewat ja puolirotuiset alkoivat saapua ensinnä valjakkoineen, joiden sekalaiset rakkikoirat oli poimittu sieltä täältä vakinaisen asutuksen rajatienoilta. Heti heidän perästään tulivat läntisten aavikoiden metsämiehet, tuoden muassaan kuormittain valkeiden kettujen ja karibuiden nahkoja ja koko armeijan isokäpäläisiä, pitkäjalkaisia mackenzie-koiria, jotka vetivät kuin hevoset ja vinkuivat kuin piestyt penikat, jos karkeat rekikoirat ja eskimokoirat niitä ahdistivat. Hurjia labrador-koiria, joita ei milloinkaan muu paitsi kuolema ollut voittanut, tuli parvittain Hudsonin lahden lähistöltä. Valjakko valjakon perästä pieniä keltaisen ja harmaan kirjavia eskimokoiria, yhtä vikkeliä torahampaitaan käyttämään kuin niiden mustat ja nopsaliikkeiset isännät käsiään ja jalkojaan, hyökkäsi itseään paljon suurempia ja tummanvärisiä Athabascan malemuteja vastaan. Kaikkien näiden hurjien vetokoira-parvien vihollisia, jotka esivanhemmiltaan susilta olivat perineet syvän synnynnäisen tappamishalun, saapui paikalle, tapellen, purren ja äristen.
Keskeytymättä jatkui tätä hammastaistelua. Se alkoi ensimmäisten hurjimusten saapuessa. Sitä kesti aamuhämärästä alkaen läpi koko päivän ja leiritulten ympärillä öisin. Koskaan ei tullut loppua koirien keskinäisistä eikä miesten ja koirien välisistä riitaisuuksista. Lumi oli tallattua ja verentahraamaa, ja verenhaju yhä lisäsi sudenjälkeläisten raivoa.
Puoli tusinaa tappelua päättyi kunakin päivänä ja yönä vasta kuolemaan. Surmatut olivat tavallisesti etelässä syntyneitä rakkeja — verikoirien, isojen tanskalaisten ja paimenkoirien sekasikiöitä — ja onnettoman hitaita mackenziekoiria. Aseman ympäristöllä kohosi satojen leiritulien savu, ja näiden tulien ääreen kokoontuivat metsästäjien vaimot ja lapset. Kun lumi lakkasi olemasta rekikeliksi kelvollista, merkitsi Williams, asiamies, muistiin, että monta oli jäänyt saapumatta, ja näiden tilit hän myöhemmin pyyhki pois pääkirjastaan, tietäen, että he olivat ruton uhreja.
Vihdoin tuli suuri karnevaali-ilta. Viikko- ja kuukausimäärin olivat naiset, lapset ja miehet sitä odottaneet. Kymmenissä metsämajoissa, savun mustaamissa kojuissa, vieläpä pienikasvuisten eskimojen jäätyneissä kodeissa, oli tämän iloisten hurjistelujen yön toivo lisännyt elämän viehätystä. Se oli "suuri sirkus", — juhlahetki, jonka yhtiö kahdesti vuodessa tarjosi väelleen.