Tänä vuonna asiamies oli ruton- ja kuolemanmuistojen vastapainoksi puuhannut aivan erikoisesti. Hänen metsästäjänsä olivat tappaneet neljä lihavaa karibua. Aukealla paikalla oli isoja kasoja kuivia puita, ja kaiken keskustana kohosi kahdeksan kymmenjalkaista haarapäistä puupylvästä; ja haarukasta toiseen kulki jykevä kuorittu seiväs, ja joka seipääseen oli pistetty karibun ruho kokonaisena paistumaan alla olevan tulen kuumuudessa. Nuotiot sytytettiin hämärän tultua, ja Williams itse aloitti pohjolan villeistä lauluista ensimmäisen, "Karibulaulun", kun liekit loimusivat pimeään yöhön.
"Oi sa karibu-u-u, sa karibu-u-u, nyt siinä taivasalla sa paistut korkealla, suuri, valkea karibu-u-u!"
"Nyt!" huusi hän. "Nyt — kaikki yhtaikaa!" Ja innostuksen mukaansa tempaamina metsänväki heräsi kuukausia kestäneestä äänettömyydestään, ja laulu räjähti hurjaan raivoon, joka tapaili taivasta.
Kahden mailin päässä lounaaseen päin sattui tämä ihmisäänten ensimmäinen jyrähdys Kazanin ja Harmaan Hukan ja isännättömien vetokoirien korviin. Ja ihmisääniin sekaantuneena he nyt kuulivat koirien kiihkeätä ulvontaa. Vetokoirat kääntyivät ääniä kohti, rauhattomasti liikahdellen ja vikisten. Hetken aikaa Kazan seisoi kuin kivestä veistettynä. Sitten hän käänsi päätään, ja hänen ensimmäinen katseensa kohtasi Harmaan Hukan. Tämä oli hiipinyt kymmenisen jalkaa kauemmas ja makasi kyyryssä tiheän palsamipensaikon suojassa. Hänen ruumiinsa, jalkansa ja kaulansa olivat painautuneet lumeen. Hän ei päästänyt mitään ääntä, mutta huulet olivat irvissä ja valkeat hampaat välkkyivät.
Kazan hölkkäsi takaisin hänen luokseen, nuuski hänen sokeita kasvojaan ja vikisi. Harmaa Hukka oli yhä liikahtamatta. Kazan palasi koirien luo, ja leuat aukenivat ja sulkeutuivat naksahtaen. Vieläkin selvempinä kaikuivat karnevaalin hurjat äänet, ja vetokoirat painoivat alas päänsä ja hiipivät varjomaisina siihen suuntaan, Kazanin johtajanvallan enää voimatta niitä pidättää. Kazan epäröi, houkutellen Harmaata Hukkaa. Mutta Harmaan Hukan ruumiissa ei liikahtanut ainoakaan lihas. Hän olisi seurannut Kazania vaikkapa tulen ulottuville, mutta ei ihmisten likelle. Ainoakaan ääni ei jäänyt häneltä tajuamatta. Hän kuuli Kazanin jalkojen nopeat askeleet jäädessään yksin. Seuraavana hetkenä hän tiesi, että Kazan oli poissa. Silloin — ja vasta silloin — hän kohotti päätänsä, ja hänen pehmeästä kurkustaan purkautui inisevä valitus.
Se oli hänen viimeinen kutsunsa Kazanille. Mutta voimakkaampana kiiti Kazanin kiihtyneen veren lävitse ihmisen ja koiran kutsu. Äskeiset toverit olivat jo kaukana hänen edellään, ja hetken aikaa hän laukkasi hurjasti saavuttaakseen ne. Sitten hän hidastutti kulkuaan, kunnes enää vain juosta hölkytteli, ja sata metriä edempänä hän pysähtyi. Vajaan mailin päässä hän näki valtavien tulenliekkien punaavan taivasta. Hän katsahti taakseen nähdäkseen, seurasiko Harmaa Hukka, ja jatkoi sitten kulkuaan, kunnes saapui leveälle ja paljon kuljetulle polulle. Se oli ihmis- ja koiranjälkien tallaama, ja sitä pitkin oli pari päivää sitten kahta noista karibuista laahattu.
Viimein hän saapui harvennettuun metsäkaistaleeseen, joka ympäröi aukiota, ja tulen loimu sattui hänelle silmiin. Äänten sekamelska, joka nyt kaikui hänen korviinsa, oli kuin tulta hänen aivoihinsa. Hän kuuli miesten laulun ja naurunrähäkän, naisten ja lasten kimakat huudot, satojen koirien haukunnan, ärinän ja tappelun. Häntä halutti hyökätä esiin ja yhtyä niihin, päästä taas kuulumaan siihen, mihin kerran oli kuulunut. Metrin verran erältään hän hiipi harvan metsän läpi, kunnes saapui aukion reunaan. Siellä hän seisoi kuusikon varjossa ja katseli sitä elämää, jota oli itsekin kerran elänyt, vavahdellen, kiihkeästi kaihoten ja sittenkin tänä viime hetkenä epäröiden.
Sadan metrin päässä oli miesten, koirien ja tulen hurja joukko. Hänen sieraimiinsa tunkeutui paistuvan karibun väkevä tuoksu, ja kun hän kyyristyi maahan, yhä noudattaen Harmaan Hukan opettamaa varovaisuutta, pudottivat miehet pitkillä seipäillä jättimäiset ruhot ryskyen nuotioiden ympärillä sulavaan lumeen. Rajusti hyökäten kerääntyi hurja, mässäävä joukko puukot paljastettuina ruhojen luo, ja sitä seurasi koirien ärisevä rykelmä. Heti hän silloin unohti Harmaan Hukan — unohti kaikki, mitä oli erämaassa ja ihmisiltä oppinut, ja kiiti harmaana viiruna aukion halki.
Hänen saapuessaan paikalle olivat koirat vyörynä peräytymässä, kun puoli tusinaa miestä pitkillä karibunsuolista punotuilla ruoskilla hutki niitä vasten silmiä. Rajun iskun polttava läjähdys sattui erästä eskimokoiraa hartioihin, ja kun se yritti tarttua siimaan, osuivat sen hampaat Kazanin takaruumiiseen. Nuolennopeasti Kazan vastasi puraisuun, ja heti koirien leuat iskivät yhteen. Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat kumossa, ja Kazan piteli eskimokoiraa kurkusta.
Huutaen ryntäsivät miehet hätään. Yhä uudestaan heidän ruoskansa halkaisivat ilmaa kuin veitset. Iskut sattuivat Kazaniin, joka oli päällimmäisenä, ja kun hän tunsi kurittavan ruoskan vihlovaa tuskaa, tulvahtivat hänen mieleensä äkkiä menneitten päivien hirveät muistot — Nuijan ja Ruoskan päivien. Hän murisi. Hitaasti hän hellitti otteensa eskimokoiran kurkusta. Ja silloin juoksi koirien ja miesten temmellyksestä esille toinen mies — kädessä nuija! Se sattui Kazanin selkään, ja sen voimasta hän tuupertui litteäksi lumeen. Nuija kohosi taas. Sen takana olivat kasvot — petomaiset, tulenpunaamat kasvot. Sellaiset kasvot ne olivat Kazanin karkoittaneet erämaahan, ja kun nuija taas painui, väistyi hän niin, ettei isku päässyt vaikuttamaan kaikella voimallaan, ja hänen torahampaansa välkkyivät kuin norsunluiset veitset. Kolmannen kerran nuija kohotettiin, mutta silloin Kazan tarttui siihen puolitiessä, ja hänen hampaansa viilsivät miehen kyynärvarren pitkin pituuttaan halki.