"Herra Jumala!" kiljahti mies tuskissaan, ja metsää kohden kiiruhtaessaan Kazan näki pyssynpiipun välähtävän. Laukaus pamahti. Jokin, mikä oli kuin punaisena hehkuvaa hiiltä, kiiti Kazanin lanteita pitkin, ja syvälle metsään päästyään hän pysähtyi nuoleskelemaan polttavaa vakoa, jota pitkin luoti oli kulkenut juuri niin syvässä, että vei nahan ja karvat lihasta.
Harmaa Hukka odotti yhä palsamipensaikon suojassa, kun Kazan saapui hänen luokseen. Iloisesti hän juoksi puolisoaan vastaan. Vielä kerran oli mies karkoittanut vanhan Kazanin takaisin hänen luokseen. Kazan nuoli hänen kaulaansa ja kasvojansa ja seisoi hetkisen nojaten päätänsä hänen selkäänsä, kuunnellen etäistä ääntä.
Sitten hän, litistetyin korvin, suuntasi kulkunsa suoraan luoteista kohti. Ja nyt Harmaa Hukka juoksi lapa lapaa vasten hänen kanssaan, samoin kuin entisinä päivinä ennen koiraparven tuloa; sillä sama ihmeellinen ilmiö, joka oli järjen saavuttamattomissa, sanoi hänelle, että hän taas oli toveri ja puoliso, ja että heidän kulkunsa sinä yönä suuntautui vanhaan kotiin tuulenkaadon alle.
XVII
KAZANIN POIKA
Sattui niin, että Kazanilla, susikoiralla, oli syytä muistella näitä asioita ennen kaikkia muita. Hän ei voinut milloinkaan tyystin Unohtaa entisiä valjaissa olon päiviä, vaikka ne kävivätkin yhä hämärämmiksi ja varjomaisemmiksi hänen muistissaan sitä mukaa kuin kesiä ja talvia vieri. Kuin unennäkönä kuvastuivat hänen mieleensä ne ajat, jolloin hän oli joutunut ihmiselämän keskuuteen. Unen tapaisina palasivat hänen muistiinsa silloin tällöin myöskin ensimmäisen naisen kasvot ja isännät, jotka — niin hänestä tuntui — olivat eläneet aikoja sitten. Eikä hän saattanut milloinkaan unohtaa Tulta ja taistelujaan miesten ja eläinten kanssa ja pitkiä ajoretkiään kuutamossa. Mutta kaksi seikkaa kuvastui hänelle aina niin selvästi, kuin ne olisivat vasta eilen tapahtuneet — kohoten kirkkaina ja unohtumattomina muiden kaikkien yli, niinkuin ne kaksi pohjoistaivaan tähteä, jotka eivät milloinkaan kadottaneet loistoaan. Toinen oli Nainen. Toinen oli hirvittävä taistelu ilveksen kanssa Sun Rockin kukkulalla, jolloin Harmaa Hukka tuli sokeaksi.
Muutamat seikat pysyvät lähtemättömästi kiintyneinä ihmissieluun; ja samoin ne pysyvät eläimen sielussa eikä kovinkaan eri tavalla. Ei tarvita aivoja eikä järkeä voidakseen mitata murheen tai onnen syvyyksiä. Ja Kazan tajusi järkeilemättömään tapaansa, että tyytyväisyys ja rauha, täysi vatsa, hyväilyt ja ystävälliset sanat olivat iskujen sijasta hänelle tulleet Naisen kautta, ja että toveruus erämaassa — uskollisuus, kuuliaisuus ja uhrautuvaisuus — olivat osa Harmaasta Hukasta. Kolmas unohtumaton asia oli pian tulossa siinä kodissa, jonka he olivat itselleen pakkasen ja nälän päivinä rämeiköllä löytäneet tuulenkaadon alta.
He olivat noin kuukausi takaperin lähteneet rämeeltä, kun se oli syvän lumen peitossa. Kun he nyt sinne palasivat, loi aurinko ensimmäisten, kirkkaitten kevätpäivien lämmintä paistetta. Kaikkialta kuului, mistä enemmän, mistä vähemmän, sulavien lumihankien liriseviä puroja, murentuvan jään ryskettä, kallioiden, maan ja puiden yhä heikkeneviä pakkaspaukkeita, ja yöstä yöhön oli revontulten kylmä, valju hehku väistynyt yhä kauemmas napaa kohden, kalveten loistossaan. Näin varhain olivat haavansilmut alkaneet pullistua, ja ilma oli täynnänsä palsamin, kuusen ja setripuun suloista tuoksua. Missä kuusi viikkoa sitten oli vallinnut nälkä, kuolema ja hiljaisuus, siinä nyt Kazan ja Harmaa Hukka rämeikön reunassa seisten vetivät sieraimiinsa keväistä mullan hajua ja kuuntelivat elämän ääniä. Heidän päänsä päällä lenteli vastayhtynyt hirvilintupari ja toraili heille. Iso närhi istui auringonpaisteessa höyheniään sukien. Syvemmältä metsästä he kuulivat raskaan sorkan alla katkeavan oksan rasahduksen. Takana olevalta harjanteelta kantautui heidän sieraimiinsa tuore emäkarhun haju, kun se uutterasti tavoitteli puista hentoja haavansilmuja kuuden viikon vanhoja penikoitaan varten, jotka olivat syntyneet sen itsensä vielä syvää talviuntansa nukkuessa.
Auringon lämpö ja ilman tuoksu kuiskailivat Harmaalle Hukalle toveruudesta ja äitiydestä. Hän vikisi vienosti ja hieroi sokeita kasvojaan Kazaniin, jolle hän oli jo kauan yrittänyt omalla tavallaan siitä kertoa. Hartaammin kuin milloinkaan hän halusi kiertyä sykkyrään tuulenkaadon alla lämpimässä, kuivassa pesässä. Hän ei tuntenut vähintäkään halua riistanajoon. Kaksihaaraisen sorkan alla katkenneen oksan ryskähdys ja naaraskarhun ja sen penikoiden tuore haju eivät herättäneet ainoatakaan hänen vanhoista vaistoistaan. Hänen teki vain mieli sykertyä vanhan tuulenkaadon suojassa ja odottaa. Ja parhaansa mukaan hän koetti saada Kazania käsittämään tätä haluaan.
Nyt kun lumi oli poissa, huomasivat he, että heidän ja sen kummun välillä, jolla tuulenkaato sijaitsi, oli pieni puro. Harmaa Hukka heristi korviaan pienoiskosken pauhinan kuullessaan. Tulenpäivistä lähtien, jolloin Kazan ja hän olivat pelastuneet hietaniemekkeelle, hänestä oli haihtunut suden synnynnäinen vedenkammo. Pelkäämättä, jopa malttamattomana hän seurasi Kazania, kun tämä haki kahluupaikkaa tulvivan pikku virran poikki. Toisella puolella Kazan näki tuulenkaadon. Harmaa Hukka haisti sen ja vinkui iloissaan, sokeat kasvot sitä kohden kääntyneinä.