BAREEN KASVATUS
Menetettyään Sun Rockilla tapahtuneessa murhassa penikkansa olivat sekä Harmaa Hukka että Kazan nyt toisenlaisia kuin olisivat olleet, jollei iso harmaa ilves silloin olisi sekaantunut heidän elämäänsä. Ikäänkuin tuo asia olisi vasta eilen tapahtunut, muistivat he sen kuutamoisen yön, jona ilves tuotti sokeuden Harmaalle Hukalle ja riisti heiltä vanhempien ilon ja Kazan omasta ja kumppaninsa puolesta kosti taistelemalla vihollisen kanssa kuolemaan asti. Ja nyt, kun pieni pehmeä, elävä pallero kyyristyi tiukasti kiinni Harmaaseen Hukkaan, näki hän sokeilla silmillään entistä selvempänä sen yön surkean kuvan ja vavahteli jokaisesta äänestä, valmiina hyökkäämään näkymätöntä vihollista vastaan ja repimään kappaleiksi kaiken lihan, joka ei ollut Kazanin lihaa.
Lakkaamatta, vähimmänkin äänen saadessa kavahtamaan pystyyn, piti myös Kazan silmällä ja vartioitsi. Hän epäili liikkuvia varjoja. Oksan rasahdus pani hänet kohottamaan ylähuultaan. Hänen torahampaansa välkkyivät uhkaavina, kun lauha ilma toi jonkin oudon hajun. Hänessäkin olivat Sun Rockin ja heidän ensimmäisten pienokaistensa kuoleman ja Harmaan Hukan sokaistumisen muistot herättäneet uuden vaiston. Hän ei hetkeksikään luopunut vartioimasta. Yhtä varmasti kuin odotetaan auringon nousevan, odotti hän, että verivihollinen ennemmin tai myöhemmin hiipisi metsästä heidän kimppuunsa. Toisena tämänlaisena hetkenä ilves oli tuottanut kuolemaa ja samalla sokeutta. Ja siksi hän päivät ja yöt vaani ilvestä taas tulevaksi. Ja paha olisi perinyt toisen elävän olennon, joka näinä Harmaan Hukan ensimmäisinä äitiyden päivinä olisi rohjennut tuulenkaatoa lähestyä.
Mutta rauha oli levittänyt auringonpaisteensa ja yltäkylläisyytensä siivet rämeikön ylle. Ei ollut häiritsijöitä, jollei niiksi lukisi meluavia amerikannärhiä, isosilmäisiä hirvilintuja, kirskuvia pensaspeippoja tai metsähiiriä ja kärppiä. Parin ensimmäisen päivän jälkeen Kazan kävi useammin tuulenkaadossa, ja vaikka hän moneen kertaan tutkistellen nuuski Harmaan Hukan ympäristöä, tapasi hän vain yhden pikku poikasen.
Vähän lännempänä asuvat dogribit olisivat tämmöistä penikkaa nimittäneet "Bareeksi" kahdestakin syystä — koska hänellä ei ollut veljiä eikä siskoja, ja koska hän oli koiran ja suden sekasikiö. Sileä ja vilkas pikku olento oli jakamattomana perinyt emonsa voiman ja tarkkaavaisuuden ja kehittyi nopeasti kuin aito sudenpoikanen eikä niin hitaasti kuin koiranpentu. Kolme päivää hän tyytyi painautumaan tiukasti äitinsä kylkeen, syöden kun oli nälkä, nukkuen enimmät ajat, melkein yhtä mittaa Harmaan Hukan hellän kielen siistittävänä ja pestävänä. Neljännestä päivästä lähtien hän kävi toimeliaammaksi ja uteliaammaksi tunti tunnilta. Hän löysi äitinsä sokeat kasvot, kompuroi hirveästi ponnistaen tämän käpälien yli, ja kerran hän joutui ihan eksyksiin ja puuskui apua pyytäen, kun oli kierähtänyt viiden- tai kahdeksantoista tuuman päähän emostaan. Ei kestänyt kauan tämän jälkeen, ennenkuin hän alkoi käsittää, että Kazan oli osa hänen äidistään, ja tuskin hän vielä oli viikon vanha, kun mielissään kääriytyi sykkyrään Kazanin etukäpälien väliin ja nukkui siihen.
Kazan oli hämillään. Sitten Harmaa Hukka syvästi huokaisten laski päänsä kumppaninsa toiselle etujalalle, koskettaen kuonollaan karkulaispienokaistaan ja näyttäen sanomattoman tyytyväiseltä. Puoleen tuntiin Kazan ei hievahtanutkaan.
Kun Baree oli kymmenen päivän ikäinen, keksi hän, että oli tavattoman hauskaa rimpuilla jäniksen karvatukon kanssa. Vähäistä myöhemmin hän keksi toisen viehättävän ilmiön — valon ja päivänpaisteen. Aurinko oli tällöin osunut sille kohdalle, että puolivälissä iltapäivää sen kirkas säde tunkeutui eräästä tuulenkaadon yläosan aukosta sisään. Alussa Baree vain tuijotti kultaiseen viiruun. Sitten seurasi aika, jolloin hän yritti sillä leikkiä samoin kuin oli leikkinyt jäniksen karvatukolla. Joka päivä hän sitten meni yhä lähemmäs sitä aukkoa, josta Kazan kulki tuulenkaadon ulkopuoliseen suureen maailmaan.
Lopulta tuli aika, jolloin hän saavutti aukon ja kyyristeli siellä, siristellen silmiään ja peläten näkemäänsä, eikä Harmaa Hukka silloin enää yrittänyt häntä pidätellä, vaan meni ulos päivänpaisteeseen ja koetti houkutella häntä luokseen. Kului vielä kolme päivää, ennenkuin hänen heikot silmänsä vahvistuivat sen verran, että hänen sopi seurata emoaan, ja hyvin pian senjälkeen Baree oppi pitämään auringonpaisteesta, lämpimästä ilmasta ja elämän ihanuudesta ja kammoamaan umpinaisen luolan pimeyttä, missä oli syntynyt.
Ettei tämä maailma ollut ihan niin hauska kuin miltä se ensin tuntui, sen hän sai hyvin pian oppia. Lähestyvän myrskyn synkistyvien merkkien uhatessa koetti Harmaa Hukka eräänä päivänä houkutella häntä takaisin tuulenkaadon alle. Silloin hän ensi kertaa varoitti Bareeta eikä tämä käsittänyt. Mutta missä Harmaa Hukka ei onnistunut, siinä tuli Luonto opettamaan ensi läksynsä. Bareen yllätti äkillinen rankkasade. Kauhistuneena hän painui maahan litteäksi ja oli likomärkä ja puoleksi upoksissa, ennenkuin Harmaa Hukka otti hänet leukojensa väliin ja kantoi suojaan.
Toinen toisensa jälkeen tulivat hänelle tästedes elämän oudot kokemukset, ja hänen vaistonsa saivat yksitellen alkunsa. Suurenmoisin oli hänelle seuraavista päivistä se, jona hänen tutkiva kuononsa kosketti äskentapetun ja vertavuotavan jäniksen raakaa lihaa. Silloin hän ensi kerran maistoi verta. Se oli makeaa. Se herätti hänessä kummallista kiihtymystä, ja siitä lähtien hän tiesi, mitä se merkitsi, että Kazan toi jotakin kotiin suussaan. Pian hän pehmeitten karvatukkojen sijasta alkoi tapella karahkojen kanssa, ja hänen hampaansa kävivät koviksi ja teräviksi kuin pienet neulat.