Suuri salaperäinen asia paljastui hänelle vihdoin, kun Kazan kantoi kotiin ison jäniksen, joka hänen leukojensa välissä vielä eli, mutta niin pahoin runneltuna, ettei pystynyt karkaamaan, kun se laskettiin maahan. Baree oli oppinut ymmärtämään, mitä jänikset ja pyyt merkitsivät — makeaa, lämmintä verta, josta hän piti enemmän kuin konsanaan äitinsä maidosta. Mutta hän oli saanut ne käsiinsä kuolleina eikä ollut koskaan nähnyt näitä hirviöitä elävinä. Ja nyt tuo sätkivä ja potkiva jänis, joka lojui maassa selkä poikki, pakotti Bareen kauhistuneena peräytymään.
Hetken aikaa hän katseli Kazanin saaliin kuolinkamppailua. Sekä Kazan että Harmaa Hukka näkyivät käsittävän, että tästä oli tulossa Bareen ensimmäinen oppitunti hänen kasvattamisessaan raatelevaksi lihansyöjäksi, ja seisoivat jäniksen luona vaanimassa, yrittämättä lopettaa sen rimpuilemista. Monta kertaa Harmaa Hukka nuuski jänistä ja käänsi sitten sokeat kasvonsa Bareeheen päin. Kolmannen tai neljännen kerran perästä Kazan oikaisihe mahalleen muutaman jalan päähän ja katseli tarkkaavasti mitä tästä tulisi. Joka kerta kun Harmaa Hukka painoi alas päänsä tonkiakseen jänistä, kohosivat Bareen pikku korvat odottavasti pystyyn. Nähdessään, ettei mitään tapahtunut eikä emo saanut mitään vammaa, Baree tuli vähän lähemmäs. Pian hän jalat jäykkinä ulottui varovasti koskettamaan karvaista olentoa, joka ei vielä ollut kuollut. Viimeisessä suonenvedontapaisessa kouristuksessa vetäytyivät ison jäniksen takajalat koukkuun ja potkaisivat niin, että Baree lensi sätkytellen takaisin ja vinkui kauhistuneena. Hän pääsi taas jaloilleen, ja silloin ensi kerran valtasi hänet viha ja kostonhalu. Potku oli täydentänyt hänen ensi kasvatuksensa. Hän tuli takaisin, vähemmän varovaisena, mutta jäykempijalkaisena, ja hetkistä myöhemmin upotti pikku hampaansa jäniksen kaulaan. Hän tunsi elämän sykähtelyä pehmeässä ruumiissa, kuolevan jäniksen lihakset vavahtelivat suonenvedontapaisesti hänen allaan, ja hän piteli hampaillaan kiinni, kunnes ei enää ollut elämän värähdystä hänen ensimmäisessä "tapossaan". Harmaa Hukka oli ihastuksissaan. Hän hyväili Bareeta kielellään, ja Kazankin alentui hyväksyvästi nuuskimaan poikaansa, palatessaan jäniksen luo. Eikä lämmin, makea veri ollut milloinkaan ennen maistunut Bareesta niin hyvältä kuin tänään.
Nopeasti Baree kehittyi verta maistelevasta eläimestä lihansyöjäksi. Toinen toisensa jälkeen paljastuivat hänelle elämän salaperäisyydet: harmaan pöllön kammottava soidinhuuto, kaatuvan puun ryske, ukkosen jylinä, virtaavan veden kohina, kiiltonäädän kirkuna, naarashirven mylvinä ja oman rotunsa etäinen kutsu. Mutta tärkein näistä salaperäisyyksistä, joista oli jo tulossa osa hänen vaistoaan, oli vainu.
Kerran hän vaelsi viidenkymmenen metrin päähän tuulenkaadosta, ja hänen pikku kuononsa tunsi jäniksen tuoretta hajua. Kohta hän tajusi mietiskelemättä tai lisäkasvatusta tarvitsematta, että päästäkseen käsiksi makeaan lihaan ja vereen, joista hän piti, hänen täytyi seurata hajua. Hän luikerteli hitaasti jälkiä pitkin, kunnes saapui ison pölkyn luo, jonka yli jänis oli harpannut pitkällä loikkauksella, ja tämän pölkyn luota hän kääntyi takaisin.
Joka päivä hän tämän jälkeen lähti omille seikkailuretkilleen. Alussa hän oli kuin kompassiton tutkimusretkeilijä oudossa ja tuntemattomassa maailmassa. Joka päivä hän tapasi jotakin uutta, aina ihmeellistä, usein pelottavaa. Mutta hänen pelkonsa väheni yhä, ja hänen itseluottamuksensa sensijaan paisui. Huomatessaan, ettei yksikään niistä olennoista, joita hän pelkäsi, tehnyt hänelle pahaa, kävi hän yhä rohkeammaksi tutkimishommissaan. Ja hänen ulkonäkönsäkin muuttui, samoin kuin hänen käsityksensä asioista. Hänen pyöreä, vaappuva ruumiinsa kävi toisenmuotoiseksi. Hänestä tuli notkea ja vikkelä. Hänen turkkinsa keltaväri tummeni, ja selkää pitkin kulki vaaleanharmaa juova, samoin kuin Kazanilla. Hänellä oli emonsa kaulanalus ja pään kaunis muoto. Muuten hän oli Kazanin ilmetty poika. Hänen jäsenissään näkyivät vastaisen voiman ja jykevyyden merkit. Hänellä oli leveä rinta. Silmät olivat etäällä toisistaan, vähän punaista alakulmissa.
Metsäkansa tietää, mitä on odotettavissa vetokoiran penikoista, joille aikaisin kehittyy tuollainen punainen täplä. Se on varoitus, että ne ovat villiä syntyä, ja että niiden äidit tai isät ovat rajuista ajoparvista lähtöisin. Bareella oli punainen pilkku niin silmäänpistävä, että se saattoi merkitä vain yhtä asiaa. Samalla kun hän oli melkein puoleksi koira, oli villi luonto omaksunut hänet ikiajoiksi.
Vasta silloin, kun Baree suoritti ensimmäisen tositaistelunsa elävän olennon kanssa, hän pääsi täysin perintöoikeuksiinsa. Hän oli mennyt tavallista kauemmas tuulenkaadosta — runsaasti sadan metrin päähän. Täällä hän tapasi uuden ihmeen. Se oli joki. Hän oli kuullut sen ennen ja kaukaa sitä katsellut — vähintään viidenkymmenen metrin päästä. Mutta tänään hän rohkeni mennä sen äyräälle ja seisoi siinä hyvän aikaa, veden loiskiessa ja laulellessa hänen jalkainsa juuressa, katsellen sen yli uuteen maailmaan. Sitten hän liikkui varovasti jokea pitkin. Hän ei ollut ehtinyt kymmentäkään askelta, kun ihan hänen vierestään kuului hurja räpyttely. Amerikannärhi — muuan pohjolan isosilmäisiä varislintuja — oli suoraan hänen edessään. Se ei kyennyt lentämään. Toinen siipi laahasi maassa, katkenneena luultavasti taistelussa jonkin pikkusaalistajan kanssa. Mutta Bareesta se heti tuntui olevan mitä hämmästyttävin ja uhkaavin kappale elämää.
Silloin hänen harmahtava selkäharjansa jäykistyi, ja hän astui eteenpäin. Närhi pysyi liikahtamatta, kunnes Baree oli kolmen jalan päässä siitä. Lyhyin, vikkelin hyppäyksin se lähti peräytymään. Kohta oli Bareen epäröiminen tipotiessään. Kimakasti vingahtaen hän hyökkäsi haavoittunutta lintua kohden. Hetken aikaa kesti hurja kilpajuoksu, ja Bareen terävät pikku hampaat upposivat närhin höyhenpeitteeseen. Nuolennopeasti alkoi linnun nokka iskeä. Närhi oli pienempien lintujen kuningas. Pesimisaikana se tappoi pensaspeippoja, lempeäsilmäisiä hirvilintuja ja tikkoja. Yhä uudestaan se iski Bareeta voimakkaalla nokallaan, mutta Kazanin poika oli nyt ehtinyt taisteluikään, ja iskujen tuottama kipu sai hänen hampaansa vain painumaan syvemmälle. Vihdoin hän pääsi lihaan asti, ja hänen kurkustaan kohosi penikkamainen ärinä.
Onneksi hän oli tarttunut kiinni siiven alta, ja kymmenkunnan ensimmäisen iskun jälkeen närhin vastustuskyky heikkeni. Viisi minuuttia myöhemmin Baree irroitti hampaansa ja peräytyi askeleen verran katsellakseen edessään olevaa ruhjoutunutta ja liikkumatonta lintua. Närhi oli kuollut. Baree oli voittanut ensimmäisen taistelunsa. Ja voiton mukana hänessä heräsi ihmeellinen aavistus kaikkein suurimmasta vaistosta, joka ilmaisi hänelle, ettei hän enää ollut kuhnuri erämaan elämän merkillisessä koneistossa, vaan tästedes sen osa. Sillä hän oli tappanut.
Puolta tuntia myöhemmin tuli Harmaa Hukka hänen jälkiään seuraten rantaan. Närhi oli revitty palasiksi. Sen höyhenet olivat hajallaan maassa, ja Bareen pikku kuono oli verinen. Baree makasi voitonriemuisena uhrinsa vieressä. Pian Harmaa Hukka käsitti ja hyväili häntä iloissaan. Kun he palasivat tuulenkaadolle, kantoi Baree leuoissaan närhin jätteitä.