Hetken päästä hän tallusteli alemmas ja meni suoraan sille kohdalle, missä hän ja Kazan olivat olleet juomassa silloin, kun kuului laukaus. Ja siellä hänen kuononsa tapasi hiekkaa, joka oli Kazanin verestä vielä kosteata ja paksua. Hän tiesi sen olevan puolisonsa verta, sillä Kazanin hajua oli yltympäri hiekassa sekaisin Sandy McTriggerin ihmishajun kanssa. Hän seurasi nuuskien Kazanin jälkiä virran partaalle siihen kohtaan, mistä Sandy oli kiskonut Kazania kanoottinsa luo. Hän keksi kaatuneen puun, johon Kazan oli ollut sidottuna. Ja sitten hän tapasi toisen niistä kahdesta nuijasta, joilla Sandy oli mukiloinut haavoittunutta Kazania, saadakseen hänet alistumaan. Siinä oli verta ja karvoja, ja heti Harmaa Hukka istahti takakoivilleen, käänsi sokeat kasvonsa taivasta kohden, ja hänen kurkustaan kohosi Kazanille tarkoitettu huuto, joka etelätuulen siivillä liiteli mailien päähän. Sellaista huutoa Harmaa Hukka ei varmaan ollut vielä milloinkaan päästänyt. Se ei ollut kuutamoisten öitten mukana tuleva "kutsu", eikä se ollut ajohuuto eikä naarassuden puolison kaipuu. Siitä kajahti kuoleman vaikerrus. Ja tämän ainoan huudon jälkeen Harmaa Hukka pujahti takaisin rannan yli ulottuvan pensaikon reunaan ja makasi jokeen päin kääntyneenä.
Hän joutui oudon kauhun valtaan. Hän oli tottunut pimeyteen, mutta ei ollut ennen milloinkaan ollut yksin tässä pimeydessä. Aina hänellä oli ollut Kazanin läsnäolo turvana. Hän kuuli metsäkanan houkutusäänen jonkun metrin päästä pensaikosta, ja nyt se kaikui hänen korviinsa kuin toisesta maailmasta tulleena. Multahiiri mennä kahisi ruohikossa ihan hänen etukäpäliensä editse, ja hän tavoitti sitä ja puraisi hampaillaan kiveen. Hänen hartialihaksensa vavahtelivat hirveästi, ja hän vapisi kuin purevan pakkasen kynsissä. Häntä kammotti pimeys, joka riisti häneltä maailman, ja käpälillään hän hieroi suljettuja silmiään, ikäänkuin olisi pystynyt ne avaamaan näkeviksi.
Aikaisin iltapäivällä hän vaelsi takaisin tasangolle. Se tuntui erilaiselta. Se pelotti häntä, ja pian hän palasi rantaan, ja painautui maahan sen puun alle, missä Kazan oli maannut. Täällä ei niin kovin pelottanut. Kazanin haju tuntui väkevänä hänen ympärillään. Tunnin ajan hän makasi liikahtamatta, nojaten päätänsä Kazanin karvoista ja verestä tahmaiseen nuijaan. Yö tapasi hänet vielä siellä. Ja kun kuu ja tähdet ilmestyivät, ryömi hän siihen syvennykseen, jonka Kazanin ruumis oli tehnyt puun alle valkeaan hietaan.
Aamun sarastaessa hän meni joen partaalle juomaan. Hän ei nähnyt, että päivä oli melkein yhtä pimeä kuin yö, ja että mustanharmaalla taivaalla uinui uhkaava rajuilma. Mutta hän haisti sen läheisyyden sakeasta ilmasta ja tunsi tiheän pilvenvaipan kera lounaasta vyöryvän ukkosen polvekkeiset salamanvälähdykset. Etäinen ukkosenjyrinä kävi kovemmaksi, ja hän kyyristyi taas puun alle. Tuntikausia myrsky raivosi hänen yllään, ja sade valui virtanaan. Kun se oli tauonnut, hiipi hän esiin suojapaikastaan kuin piestynä. Turhaan hän etsi vielä viimeistä hajua Kazanista. Nuija oli huuhtoutunut puhtaaksi. Jälleen oli hiekka valkeaa siinä, missä Kazanin veri oli sitä punannut. Puun allakaan ei ollut mitään merkkiä toverista.
Tähän asti oli ainoastaan yksinäisyyden kauhu ympäröivässä haudanpimeydessä vaivannut Harmaata Hukkaa. Iltapäivällä tuli nälkä, ja se hänet karkoitti hiekkasärkältä. Hän lähti takaisin kentälle. Kymmenisen kertaa hän vainusi riistaa, mutta joka kerta se pääsi häneltä pakoon. Multahiirikin, jonka hän vainusi erään juuren alta ja kaivoi esiin käpälillään, livahti hänen hampaistaan.
Kolmekymmentäkuusi tuntia sitä ennen olivat Kazan ja Harmaa Hukka jättäneet puolet viime saaliistaan mailin tai parin päähän kauemmas tasangolle. Saalis oli iso nummikaniini ja Harmaa Hukka kääntyi sinne päin. Hän ei kaivannut näköä sitä löytääkseen. Hänessä oli kehittynyt huippuunsa eläinkunnan kuudes aisti — paikallisaisti, ja suoraan kuin kyyhkynen olisi suunnannut lentoaan hän viiletti pensaitten halki siihen kohtaan, jonne he olivat kaniinin piilottaneet. Mutta jokin valkea kettu oli ennättänyt ennen häntä, ja hän tapasi vain karva- ja nahkatukkoja hajallaan. Mitä oli jäänyt ketulta, sen olivat hirvilinnut ja pensasnärhit vieneet muassaan. Nälkäisenä Harmaa Hukka palasi joelle.
Sen yön hän taas nukkui siinä, missä Kazan oli maannut, ja kolmasti hän vastausta saamatta kutsui toveria. Sakea kaste laskeutui maahan ja liotti pois Kazanin viimeisenkin hajun valkeasta hiedasta. Mutta kaksi päivää hän vieläkin viipyi kapealla rantakaistaleella. Neljäntenä päivänä hänen nälkänsä kiihtyi niin kovaksi, että hän jyrsi kuorta pajupensaista. Sinä päivänä hän teki erään keksinnön. Juodessaan hän herkkätuntoisella kuonollaan kosketti veden reunassa johonkin liukkaaseen, mikä tuoksui vähän lihalta. Se oli pohjoisten jokien isoja simpukoita. Hän harasi sen käpälillään rannalle ja haisteli kovaa kuorta. Sitten hän murskasi sen hampaillaan. Makeampaa lihaa kuin mitä siitä tapasi hän ei ollut koskaan maistanut, ja hän alkoi pyydystää uusia simpukoita. Hän löysi niitä paljon ja söi, kunnes ei enää ollut nälkä.
Kolme päivää hän vielä viipyi rannalla. Ja silloin hänelle eräänä yönä tuli kutsu. Se pani hänet värähtämään uudesta, oudosta kiihtymyksestä — jostakin uuden toivon tapaisesta, ja hän juoksenteli kuutamossa hermostuneesti edestakaisin pitkin kiiltävää hietakaistaletta, kääntyen milloin pohjoiseen, milloin etelään ja sitten itään ja länteen — pää pystyssä, kuunnellen, ikäänkuin olisi lauhkeassa yötuulessa yrittänyt määrätä, mistä päin ihmeellisen äänen kuiskaava houkutus tuli. Ja mitä hyvänsä se oli, se tuli kaakon puolelta. Siellä — aution nummen takana, kaukana pohjoisen hirsimetsän toisella puolella — oli koti. Ja siellä kaukaa hän eläimellisen vaistonsa nojalla uskoi tapaavansa Kazanin. Kutsu ei tullut heidän vanhasta tuulenkaadostaan rämeiköltä, vaan sen takaa, ja välähtävänä näkynä tunkeutui hänen sokeutensa läpi korkealle kohoavan Sun Rockin ja sen huipulle vievän kiemurtelevan polun kuva. Siellä oli sokeus tullut. Siellä oli päivä päättynyt ja ikuinen yö alkanut. Ja siellä hän oli täyttänyt äidinvelvollisuutensa esikoisiaan kohtaan. Luonto oli painanut nämä seikat niin lujasti hänen muistiinsa, etteivät ne milloinkaan voineet hälvetä, ja kun hän kuuli kutsun, tuli se siitä päiväpaisteisesta maailmasta, jossa hän viimeksi oli kokenut valoa ja elämää ja viimeksi nähnyt kuun ja tähdet ja yön siniset pilvet.
Ja tähän kutsuun hän vastasi jättämällä sikseen joen ruokineen — ja lähtemällä pimeyttä ja nälkää kohti, pelkäämättä enää kuolemaa tai sen maailman tyhjyyttä, jota hän ei kyennyt näkemään; sillä edessään, kahdensadan mailin päässä, hän selvästi näki Sun Rockin, kiemurtelevan polun, kahden ison kallion välissä esikoistensa synnyinsijan — ja Kazanin!