Tyytymätöntä murinaa kuului koko väkijoukosta. Harker kiipesi korokkeen reunalle.
"Eihän meitä sovi siitä moittia, että ne eivät suostuneet tappelemaan", huusi hän; "mutta jos teistä joku on kyllin pikkumainen vaatiakseen rahansa takaisin, niin saatte ne ulos mennessänne. Koirat tekivät meille kepposen — siinä kaikki. Eihän meitä sovi moittia."
Pikku mies raivasi itselleen tietä tuolien lomitse, poliisikersantin seuratessa. Kalpeat kasvot aivan häkin puusälössä kiinni hän tarkasteli Kazania ja isoa tanskalaista.
"Uskon, että meistä tulee hyvät ystävät", sanoi hän, puhuen niin hiljaa, että vain koirat kuulivat hänen äänensä. "Hinta tosin on suuri, mutta me panemme sen Smithson-opiston tiliin, vekkulit. Minä tarvitsen pian pari nelijalkaista ystävää, joilla on sellainen siveellinen ryhti kuin teillä."
Eikä kukaan käsittänyt, miksi Kazan ja tanskalainen siirtyivät lähemmäs pikku tiedemiehen puolista häkin reunaa, kun hän veti esille ison käärön seteleitä ja laski niistä kuusisataa dollaria Harkerille ja Sandy McTriggerille.
XXIV
YKSIN PIMEYDESSÄ
Sokeuden kauhu ja yksinäisyys ei ollut koskaan niin raskaana ahdistanut Harmaata Hukkaa kuin Kazanin ampumista ja Sandy McTriggerin käsiin joutumista seuranneina päivinä. Tuntikausia laukauksen jälkeen hän kyyrötteli jonkun matkan päässä pensaikossa, odottaen toverin palaamista. Hän uskoi Kazanin tulevan, niinkuin tämä oli tuhansia kertoja ennenkin tullut, ja makasi pitkänään mahallaan, nuuskien ilmaa ja vinkuen, kun ei se tuonut muassaan hänen kumppaninsa hajua.
Päivä ja yö olivat hänelle nyt kuin loppumaton pimeyden umpisokkelo, mutta hän tiesi, milloin aurinko laski. Hän tunsi illan ensimmäiset syvenevät varjot ja tiesi, että tähdet olivat näkyvissä ja että joki oli kuun valaisema. Yö oli kuljeskeluun sopiva, ja jonkun ajan kuluttua hän harhaili rauhattomana, pientä kehää tehden, pitkin tasankoa ja kaiutti Kazanille ensimmäisen tiedustelukutsunsa. Joelta tuli pistävä savun haju, ja vaistomaisesti hän tiesi, että tämä savu ja ihmisen läheisyys estivät Kazania hänen luokseen tulemasta. Mutta hän ei mennyt sen lähemmäs kuin polkuanturaisilla jaloillaan oli tehnyt ensi kierroksensa. Sokeus oli opettanut hänet odottamaan. Sun Rockin taistelun päivästä lähtien, jolloin ilves oli tuhonnut hänen silmänsä, Kazan ei ollut häntä milloinkaan pettänyt. Kolmasti hän alkuyöstä kutsui Kazania. Sitten hän valmisti itselleen pesän pensaikon suojaan ja odotti aamuun asti.
Samoin kuin hän tiesi, milloin yö peitti auringon viime hehkun, tiesi hän näkemättä, milloin päivä tuli. Vasta kun hän tunsi auringon lämpimästi paahtavan selkäänsä, voitti rauhattomuus varovaisuuden. Hitaasti hän asteli jokea kohden, nuuskien ilmaa ja vinkuen. Ilmassa ei ollut enää savun katkua, eikä hän enää tuntenut ihmishajua. Hän seurasi omia jälkiään takaisin hietasärkälle, pysähtyi joen valkoisen rannan yli kurkottavan tiheän pensaikon reunaan ja kuunteli.