Väkijoukosta puhkesi ilmoille ulvonta täynnä vihaa, vaatimusta ja uhkaa. Vimmoissaan Harker veti esille revolverin ja suuntasi sen koiraansa kohti. Mutta melun yli kuuluva yksinäinen ääni pidätti häntä.
"Seis!" komensi se. "Seis — lain nimessä!"
Hetkeksi tuli hiljaisuus. Kaikkien silmät kääntyivät sinne, mistä ääni oli kuulunut. Kaksi miestä seisoi tuoleilla viimeisen rivin takana. Toinen oli poliisikersantti Brokaw luoteisen alueen ratsupoliisijoukosta. Hän juuri oli puhunut ja piti nyt kättänsä pystyssä, vaatien hiljaisuutta ja tarkkaavaisuutta. Hänen vierellään tuolilla seisoi toinen mies. Tämä oli laiha, luisuhartiainen, kalpea- ja sileäkasvoinen — pieni mies, jonka ruumiinlaatu ja kuoppaiset posket eivät vähääkään ilmaisseet, että hän oli viettänyt vuosikausia peräpohjolan koleita rajaseutuja samoilemassa. Hän puhui nyt vuorostaan kersantin pidellessä kättään ylhäällä. Hänen äänensä oli hiljainen ja rauhallinen:
"Tarjoan omistajille viisisataa dollaria noista koirista", sanoi hän.
Jokainen huoneessa olija kuuli tarjouksen. Harker katsahti Sandyyn.
Hetken aikaa heidän päänsä olivat lähekkäin yhdessä.
"Ne eivät halua tapella, ja niistä tulee hyvät valjaskumppanit", jatkoi pikku mies, "Maksan omistajille viisisataa dollaria."
Harker kohotti kättään.
"Sanokaa kuusi", virkkoi hän. "Sanokaa kuusi, niin koirat ovat teidän."
Pikku mies epäröi. Sitten hän nyökkäsi.
"Saatte kuusisataa!" lupasi hän.