SUN ROCKIN "KUTSU"
Sun Rockille näkyvää jokea pitkin tuli kanootissa eräänä päivänä syysauringon kultaisena hohtaessa mies, nainen ja lapsi. Sivistynyt maailma oli suloiseen Joaniin vaikuttanut samaa kuin moniin muihinkin villeihin kukkasiin näiden siirryttyä erämaan syvyyksistä uuteen maaperään. Hänen poskensa olivat laihat. Sinisilmät olivat kadottaneet kiiltonsa. Hän yski, ja hänen yskiessään katseli mies häntä rakkauden ja pelon sekaisilla silmäyksillä. Mutta nyt hän oli alkanut vähitellen huomata muutosta, ja sinä päivänä, jolloin heidän kanoottinsa kulki virtaa ylöspäin sitä ihmeellistä laaksoa kohden, joka oli ollut heidän kotinaan, ennenkuin heille tuli etäisen suurkaupungin kutsu, hän näki veren uudestaan kokoontuvan Joanin poskiin ja huulien punertavan täyteläisemmin, samalla kun silmissä hohti yhä enemmän onnea ja tyytyväisyyttä. Hän nauroi lempeästi pannessaan näitä ilmiöitä merkille ja siunasi metsiä. Joan oli nojautunut taaksepäin kanootissa, pää melkein kiinni miehen hartioissa, ja mies herkesi melomasta, vetäen hänet luokseen ja pujottaen sormensa hänen pehmeisiin, kullanhohtoisiin hiuksiinsa.
"Sinä olet taas onnellinen, Joan", puheli hän iloisesti nauraen.
"Lääkärit olivat oikeassa. Sinä kuulut metsiin."
"Niin, minä olen todellakin onnellinen", kuiskasi Joan, ja äkkiä hänen äänensä alkoi värähdellä, ja hän osoitti virtaan pistäytyvää, valkeaa hietakielekettä. "Muistatko vielä — tuntuu kuin olisi siitä kulunut monta vuotta — että Kazan jätti meidät tässä? Naaras oli tuolla toisella puolen ja kutsui häntä. Muistatko?" Hänen suupieliinsä ilmestyi pieni vavahdus kun hän lisäsi: "Olisipa hauska tietää — minne he — ovat menneet."
Maja oli samassa kunnossa kuin he sen olivat jättäneet. Vain punainen bakneesh-köynnös oli kasvanut korkeaksi sen ympärillä, ja pensaita ja tuuheita ruohoja oli ilmestynyt seinänvierustoille. Taaskin se sai asukkaita, ja Joanin posket kävivät päivä päivältä värikkäämmiksi, ja hänen äänensä sai takaisin entisen villin suloutensa. Joanin mies puhdisti entisten ansojensa polut, ja Joan ynnä pikku Joan, joka nyt peuhasi ja jutteli, loivat majasta kodin. Eräänä iltana mies palasi kotiin myöhään ja huomasi sisään astuttuaan kiihtymystä Joanin sinisilmissä ja värähtelyä hänen äänessään, kun hän tervehti.
"Kuulitko sinä sen." kysyi Joan. "Kuulitko sinä — kutsun?"
Mies nyökkäsi, silittäen Joanin pehmeitä suortuvia.
"Olin mailin päässä rämeellä", sanoi hän. "Kyllä minä sen kuulin."
Joan tarttui hänen käsivarteensa.
"Se ei ollut Kazan", sanoi hän. "Minä tuntisin hänen äänensä. Mutta mielestäni se oli samanlainen kuin toinen kutsu — se, joka silloin aamulla kuului hietasärkältä, hänen puolisonsa!"