Mies ajatteli. Joan puristi hyppysillään tiukemmin. Hän hengitti hiukan kiihkeämmin.
"Lupaatko minulle, mitä nyt pyydän?" kysyi hän. "Lupaatko minulle, ettet ammu etkä raudoillakaan pyydä susia?"
"Sitä olenkin ajatellut", vastasi mies. "Ajattelin sitä — kutsun kuultuani. Minä lupaan."
Joanin käsivarret kiertyivät hänen kaulaansa.
"Me rakastimme Kazania", kuiskasi hän. "Ja sinä voisit tappaa hänet — tai hänen kumppaninsa."
Hän vaikeni äkkiä. Molemmat kuuntelivat. Ovi oli hieman raollaan, ja he kuulivat taas suden kaihoisan kutsun. Joan riensi ovelle. Mies seurasi. Yhdessä he seisoivat ääneti, ja henkeään pidättäen Joan osoitti tähtien valaisemalle tasangolle.
"Kuule — kuule!" sanoi hän. "Se on naaraan huuto, se kuului Sun
Rockilta!"
Hän juoksi ulos yöhön, unohtaen, että mies nyt oli ihan hänen takanaan, ja että pikku Joan oli yksin vuoteessaan. Ja heidän korviinsa kantautui mailien päästä tasangon yli valittava vastaushuuto, joka tuntui olevan vain osa tuulesta, ja vihlaisi Joania niin, että hänen hengityksensä purkautui oudoksi nyyhkytykseksi.
Hän meni vielä kauemmas tasangolle ja pysähtyi sitten, syksyisen kuun kultaisen hohteen ja tähtien valon välkkyessä hänen hiuksissaan ja silmissään. Kesti monta minuuttia, ennenkuin huuto taas kuului, ja silloin se tuli niin läheltä, että Joan kohotti kädet torveksi suulleen, ja hänen huutonsa kajahti entisaikojen tapaan tasangon yli:
"Kazan — Kazan — Kazan!"