Kun hän viimein nousi, oli Vabikin aivan ääneti, ja toverukset puristivat lujasti toistensa käsiä kiitollisina ihmeellisestä pelastuksestaan.
Yhä äänettöminä he kääntyivät vielä, kerran katselemaan rotkon toisella puolella leviävää tummaa autiutta — he muistelivat suuria valkoisia saloja, joilla he olivat viettäneet niin monia viikkoja, ja heidän tuijotellessaan vanhoille asuinsijoilleen ja riistatanterilleen kuului kaukana heidän korviinsa yksinäisen suden valittava ulvonta.
— Onkohan se, sanoi Vabi hiljaa, onkohan se Susi?
Ja sitten he kääntyivät tarpomaan hanhenmarssissa etelää kohti.
16.
YLLÄTYKSIÄ KAUPPA-ASEMALLA
Siitä hetkestä alkaen, jolloin seikkailijamme käänsivät selkänsä Vungan maille, otti Mukoki jälleen johdon. Vaikka lumisade olikin heille eduksi, riippui koko matkan onnistuminen vanhan eränkävijän älykkyydestä ja kokemuksesta.
Ei ollut kuuta eikä tuulta heille oppaana, ja yksinpä Vabikin tunsi, ettei hän olisi kyennyt valitsemaan suorinta tietä kotia kohti näillä oudoilla seuduilla ja yöllisessä lumimyrskyssä. Mutta Mukokilla tuntui olevan metsäläisen salaperäinen kuudes aisti, jota sanotaan suunnanmääräysvaistoksi — tuo miltei yliluonnollinen vaisto, joka vie kirjekyyhkysen nuolensuoraa tietä kotiin satojenkin virstojen päästä.
Tuon tuostakin pojat kyselivät tuon jännittävän yön kuluessa vanhalta intiaanilta, missäpäin Vabinosh sijaitsi, ja epäröimättä hän osoitti heille suunnan. Ja joka kerralla hän tuntui kaupunkilaispojan mielestä näyttävän eri suuntaan; siitä hän huomasi kuinka helposti maallikko voi joutua eksyksiin määrättömillä saloilla taivaltaessaan.
Vasta puoliyön aikaan he pysähtyivät lepäämään. He olivat kulkeneet verkkaista mutta tasaista vauhtia, ja Vabi arvioi heidän ennättäneen viitisentoista mailin päähän rotkolta. Viidellä viimeisellä maililla oli lumi täydellisesti peittänyt heidän jälkensä. Aamulla olisi vungain mahdotonta arvailla, mihin suuntaan pakolaiset olivat lähteneet.