— Kuulee pikku tuuli rotkon päältä, hän sanoi. Se tulee etelän puolelta. Tuo tullessaan kovasti paljon lunta — kas noin!
He jatkoivat kulkuaan uuden toivon elähdyttäminä. Rod tunsi kasvoillaan, kuinka lumihiutaleita putoili yhä taajempaan. Kaikki kolme pysyttelivät aivan kiinni solan seinässä etsiessään repeämää. Kuinka perin toisenlaiselta kaikki tuntuikaan tänä yönä!
Rod tunsi vuoroin uutta toivoa, vuoroin epäilystä, jopa tukahduttavaa pelkoakin. Entä jos hän ei enää löytäisikään solatietä? Jos se oli pimeässä jäänyt jo heidän taakseen? Hän ei nähnyt yhtään kalliota, jonka hän olisi tuntenut viime käynniltä, ei mitään seinästä jylhästi ulospistävää järkälettä, ei minkäänlaista merkkiä. Hän pysähtyi, ja hänen äänestään värähti tuskallinen epävarmuus kun hän kysyi:
— Kuinka pitkälti luulette meidän jo kulkeneen?
Mukoki oli kulkenut jonkin askelen eteenpäin, ja ennen kuin Vabi ennätti vastata, kuultiin vanhan intiaanin kutsuvan heitä hiljaa kallioseinämältä. Toiset kiiruhtivat hänen luokseen ja näkivät hänen seisovan solan aukossa.
— Tässä!
Vabi antoi pyssynsä Rodille.
— Minä lähden edeltä, hän sanoi. Jos solan yläpää on miehittämätön, niin vihellän teille.
Muutaman minuutin ajan Mukoki ja Rod voivat kuulla hänen kapuavan jyrkkää sola-aukkoa ylös. Sitten oli aivan äänetöntä. Neljännestunnin kuluttua kuului heidän korviinsa ylhäältä hiljainen vihellys, ja kohta seisoivat kaikki kolme jälleen harjanteen laella — Rod ja haavoittunut Mukoki voivat ponnistuksiltaan tuskin saada henkeä kulkemaan.
Kotvan aikaa he istuivat hangella ja odottelivat, tähystelivät ja kuuntelivat; ja Rodin sydämestä nousi taivaalle äänetön kiitos, sillä lunta sateli taajaan — hänestä tuntui kuin Jumala olisi lähettänyt lumipyryn nimenomaan peittämään heidän jälkensä ja auttamaan heidät turvallisesti kotiin.