Rodin päästessä Mukokin luo tällä oli jäniksenkylki toisessa kädessään ja kahvikuppi toisessa. Kun haavoittunut intiaani hymyili tulijalle, oli hänen katseessaan jo rahtunen vanhaa leikillisyyttä, ja Rodin sydämeltä vierähti valtava kivi.
— Taidattekin jo voida paremmin? hän kysyi.
— Mainiosti! vastasi Mukoki. Pikku osuma vain. Pystyy vielä vähän tappelemaan. Vabi sanoo: ei, sinä istuu! Mukokin kasvot vetäytyivät tuhansiin kurttuihin, mikä osoitti kuinka syvästi hän paheksui Vabin taipumattomuutta.
Rod laittoi eteensä lihaa ja kahvia; hänellä oli sudennälkä. Hänen päätettyään ateriansa jäi vielä jäljelle vähän lihaa ja korppuja, jotka lyötiin selkäreppuun huomispäivän eväiksi. Kohta sen jälkeen kajahti reunakallioilta kaksi laukausta, ja ennen kuin niiden kaiut olivat lakanneet kumahtelemasta rotkossa, nähtiin Vabin lähestyvän yhä sakenevasta iltahämärästä.
Metsästäjäin oli helppo hiipiä kapeata rotkoa eteenpäin, ja vaikkapa vastakkaisella jyrkänteellä olisi ollutkin valvovia silmiä, eivät ne olisi erottaneet mitään rotkon pimennosta. Kulkua jatkettiin mitä varovaisimmin, jotta ei vähäisinkään risahdus ilmaisisi pakenijoita vakoojalle, jollainen mahdollisesti seisoi jyrkänteen reunalla. Kun oli kuljettu puolisen tuntia, alkoi Mukoki, joka oli etumiehenä, jotta hänen voimansa määräisivät kulun nopeuden, jouduttaa askeliaan. Rod oli taas hänen kintereillään tähystellen herkeämättä rotkon kiviseiniin huomatakseen, milloin tultiin ylös johtavaan solaan. Äkkiä Vabi seisahtui ja päästi matalan vihellyksen, joka pysähdytti toisetkin.
— Alkaa tulla lunta! hän kuiskutti.
Mukoki katsoi ylös. Isoja lumihiutaleita putoili harvakseen hänen kasvoilleen.
— Pian tulee paljon lunta — julmasti paljon. Peittää lumikengän jälki.
— Jospa tulisikin, niin olisimme turvassa! — Vabin ääni värisi ilosta.
Kokonaisen minuutin Mukoki piti kasvojaan taivasta kohti.