Kanadan saloilla oli pakkastalvi. Kuu kohosi niiden ylle punaisena pallona; se valoi kimmeltävää kumotustaan yön rajattomaan hiljaisuuteen. Ei risahduskaan särkenyt lumilakeuksien aavemaista äänettömyyttä. Hetki oli liian myöhäinen päivän hyörinälle, liian aikainen yöeläinten karjunnalle ja sipatukselle. Järven jäätynyt pinta kuvasteli kuun kelmeätä valoa ja miljoonien tähtien tuiketta. Sen reunamilla kohosi pihtakuusimetsä mustana ja yrmeänä. Aivan rannoilla, miltei hämärään peittyneenä, kasvoi lumen ja jään sortamaa lehtikuusinäreikköä.
Suunnattoman iso valkea pöllö lentää lepatteli esiin tuosta pimennosta, palasi sitten takaisin turvapaikkaansa, ja sen siipien ensimmäinen havina kuului pehmeänä yön salamyhkäisessä äänettömyydessä. Päivällinen lumipyry oli tauonnut; ei ainoakaan ilmanhenkäys huojuttanut puiden lumipeitteisiä oksia. Mutta jäätävän kylmä oli — niin kylmä, että liikkumattomaksi jättäytynyt mies olisi tunnissa muuttunut jääkimpaleeksi.
Äkkiä rikkoi hiljaisuuden tavaton, rämähtelevä ääni, joka muistutti syvää huokausta, mutta ei ihmisen rinnasta kohonnutta; ääni, joka sai veren hyytymään suonissa ja sormet näppäilemään pyssynliipaisinta. Se tuntui tulevan lehtikuusivesakon pimennosta. Sitten oli hiljaisuus ankarampi kuin koskaan ennen, ja äänettömän lumihaituvan tavoin katosi pöllökin järven jäätyneen pinnan yli vastakkaiselle puolelle.
Hetken kuluttua ääni kuului uudelleen, tällä kertaa äskeistä heikommin. Metsänkävijä olisi sukeltanut syvemmälle pimennon turviin ja sieltä kuulostellut ja tähystellyt, sillä hänen korvansa olisi erottanut tuossa äänessä haavoitetun villieläimen kärsimyksen ja tuskan pusertamaa hurjaa, tukahdettua särähtelyä.
Hitaasti ja varovasti astui suunnaton hirvi esiin pimennosta kuun valoon. Sen komea pää, jota raskaasti painoi mahtava sarvipari, kääntyi vainuten järven pohjoisrantaa kohti. Sieraimet värähtelivät ja silmät leimusivat, ja jäljistä jäi hangelle verinen juova. Puolisen mailia kuljettuaan se pääsi pihtakuusimetsikön reunaan ja etsiytyi vaistonsa ohjaamana tiheikön suojaan. Metsämiehen silmä olisi nähnyt, että kahlatessaan jalankorkuista lumihankea eläin oli henkihieveriin haavoittunut.
Viitisenkymmenen metrin päässä lehtikuusiryteikön takana se pysähtyi pää korkealla, pitkät korvat eteenpäin kääntyneinä ja sieraimet kohotettuina taivasta kohti. Tässä asennossa hirvi kuulostelee erottaessaan lohenmullon loiskauksen kolmen neljännesmailin päästä.
Oli yhä äänetöntä. Hiljaisuuden rikkoi vain järven vastakkaisella rannalla huhuilevan pöllön vaikeroiva huuto. Silti iso sarvas seisoi yhä hievahtamatta alallaan, ja lumeen sen etujalkojen kohdalle valui pieni verilätäkkö.
Mikä salamyhkäinen hirmu väijyikään tuolta etäisen metsän pimennosta? Oliko se jokin vaara? Tarkinkaan ihmiskorva ei olisi sieltä erottanut yhtään mitään. Mutta hirvihärän pitkät hoikat korvat, jotka heilahtelivat jykevien sarvien takana, tavoittivat jonkin äänen. Eläin nosti päänsä vielä korkeammalle, haisteli itään, länteen ja lehtikuusiviidakon pimentoon päin. Pohjoinen suunta kiinnitti eniten sen huomiota.
Jopa kuului siltä suunnalta pihtakuusivyöhykkeen takaa ääni, jonka ihmiskorvakin olisi erottanut. Minuutti minuutilta se kävi yhä selvemmäksi, valittava huuto, joka väliin kohosi, väliin haipui melkein kuulumattomiin ja tuli hetki hetkeltä yhä lähemmäksi — susiparven etäinen saalistusulvonta! Saaliinsa jäljillä olevan susilauman huhuileva ulvonta merkitsee haavoittuneelle eläimelle samaa kuin pyövelin hirttosilmukka kuolemaan tuomitulle murhamiehelle tai kohotettujen pyssyjen kiiltävät piiput kiinni joutuneelle vakoojalle.
Vaisto sanoi tämän vanhalle sarvaallekin. Sen pää laskeutui, mahtavat sarvet painuivat hartioiden tasalle, ja se lähti verkkaista ravia itään päin. Kulku avoimen jäätikön poikki oli vaarallista, mutta pihtakuusimetsä oli sen koti ja sieltä se voi odottaa löytävänsä turvan. Kehittymättömillä aivoillaan se päätteli ennättävänsä sinne ennen kuin sudet olivat saaneet sen näkyviinsä. Ja sitten…