Jälleen sarvas seisahtui ja niin äkkiä, että etujalat lyhistyivät sen alla ja se syöksähti rinnoilleen lumeen. Tällä kertaa kuului susilauman suunnalta pyssynlaukauksen kiirivä kaiku. Sen kajahdus kantautui mailin tai parinkin takaa, mutta kaukaisenakin se sai salojen kuninkaan sävähtämään. Samana päivänä se oli kuullut samanlaisen pamahduksen, ja se oli tuottanut tuon salaperäisen ja piinallisen tuskan sen sisäisiin elimiin. Äärimmäisellä vaivalla eläin ponnistautui pystyyn, nuuhkaisi vielä kerran pohjoisen, idän ja lännen suuntaan ja kätkeytyi sitten lehtikuusien mustaan ryteikköön.
Hiljaisuus seurasi pyssynlaukausta. Sitä kesti ehkä viisi, kymmenen minuuttia, sitten kajahti järven jäältä pitkä, yksinäinen ulvahdus. Se päättyi pyyntiretkellä olevan suden lyhyeen terävään huhuiluun, ja hetkistä myöhemmin siihen yhtyi toisia samanlaisia ääniä, kunnes koko lauma oli jälleen täydessä ulinassa. Samaan aikaan syöksyi metsikön reunasta jäälle ihmisolento. Juostuaan kymmenkunta askelta se pysähtyi ja käännähti ympäri kuusien mustaa muuria kohti.
— Etkö jo joudu, Vabi?
Ääni vastasi metsästä. — Heti. Ala painua — juokse!
Toinen kääntyi jälleen selälle päin. Hän oli nuorukainen, tuskin vielä kahdeksantoista vuoden ikäinen. Oikeassa kädessään hän piti nuijaa. Vasen käsivarsi näytti pahoin loukkaantuneelta, koskapa riippui kaulaliinasta solmitussa siteessä. Kasvot olivat veriset ja täynnä raapimahaavoja, ja pojan koko olemus ilmaisi äärimmäistä väsymystä. Hän juoksi vähän matkaa hangessa, sitten hän herpaantui horjahtelevaan käyntiin. Hengitys kulki tuskallisesti haukkoen. Nuija putosi hänen hervottomasta kädestään, ja tuntiessaan yhä enemmän uupuvansa hän ei kumartunut sitä ottamaan. Askel askelelta hän ponnisteli eteenpäin, kunnes jalat äkkiä antoivat perään hänen allaan ja hän lankesi kasvoilleen lumeen.
Metsikön reunasta juoksi nyt nuori intiaani alas jäälle. Hänkin hengitti kiivaasti, mutta se johtui pikemminkin saaliinajon aiheuttamasta kiihtymyksestä kuin väsymyksestä.
Takaapäin, vajaan puolen mailin päästä hän saattoi kuulla susilauman nopeasti lähenevän ulvonnan, ja hetkiseksi hän taivutti solakan vartalonsa lähelle hangen pintaa arvioidakseen välimatkan vainoojista.
Sitten hän tähysti valkoista toveriaan, mutta tämä makasi liikkumattomana hangella eikä punaisen metsästäjän silmä tavoittanut häntä. Intiaani näytti säikähtyneeltä, ja työntäen pyssyn polviensa väliin hän pani molemmat kätensä torveksi suun eteen ja päästi merkkihuudon, joka tällaisena hiljaisena yönä kuului mailin päähän.
— Va-huu-u-u-u-u-u! Va-huu-u-u-u-u-u!
Siitä huudosta uupunut poikakin heräsi tajuihinsa, hoiperteli pystyyn ja vastasi samanlaisella heikolla luikahduksella, joka töin tuskin kuului intiaanin korviin. Pian hän kuitenkin juoksi toveriaan kohti. Parin kolmen minuutin päästä Vabi oli hänen luonansa.