— Jaksatko vielä ponnistaa, Rod? hän kysyi.
Toinen yritti vastata, mutta hänen huuliltaan kuului vain käheä läähätys. Samassa hän menetti viimeisetkin voimansa ja kaatui toistamiseen hankeen.
— Pelkään — etten — jaksa — Vabi, hän kuiskasi. — Olen — lopussa…
Nuori intiaani pudotti pyssynsä ja polvistui haavoittuneen pojan viereen kannatellen tämän päätä huohotuksesta kohoilevaa hartiaansa vasten.
— Rannalle on vain vähän matkaa enää, Rod, hän rohkaisi. Kyllä me sinne asti jaksamme, ja siellä kiipeämme puuhun. Meidän olisi pitänyt kiivetä puuhun jo tuolla toisella rannalla, mutta en tiennyt sinun olevan niin lopussa; ja siellä oli mielestäni hyvä tilaisuus leiriytyä ja säästää viimeiset kolme panostamme aukealle selälle.
— Kolmeko vain?
— Siinä kaikki mitä on jäljellä, mutta luultavasti tulemme kahdellakin toimeen näin valoisana yönä. Kuulehan, nojaudu nyt olkaani vasten! Joutuin!
Hän kumartui puolipyörtyneen toverinsa eteen. Heidän takanaan kajahti susiparven äkillinen ulvonta kovemmin ja lähempää kuin ennen.
— Ne ovat keksineet aukean ja ovat jäällä jo parin minuutin perästä, Vabi huudahti. Ojenna käsivartesi, Rod! Kas noin! Voitko pidellä pyssyä?
Hoiperrellen raskaan taakkansa alla hän suoristautui ja alkoi painaa puolijuoksua etäistä lehtikuusinäreikköä kohti. Jokainen lihas hänen voimakkaassa nuoressa ruumiissaan oli jännittynyt äärimmilleen. Hän käsitti selän takaa uhkaavan vaaran paljon selvemmin kuin hänen avuton kannettavansa.