Sitten koko pirtti joutui huomion kohteeksi, kaikki sopet ja roskatunkiot pengottiin ja seulottiin mitä tarkimmin, mutta etsittyään tunnin verran kaikki kolme olivat jokseenkin ymmällään ja pettyneet.
— Pussissa taitaa olla kaikki, sanoi Vabi.
Se oli pisin lause, mitä hän puoleen tuntiin oli puhunut.
— Nyt meillä ei enää ole muuta tehtävää, pojat, kuin raivata pirtti puhtaaksi ja repiä huomenna permanto. Eihän tiedä mitä sen alta voi löytyä, ja joka tapauksessa mökki tarvitsee uuden permannon. Alkaa jo hämärtää, ja jos aiomme maata yömme pirtissä, niin saamme pitää kiirettä.
Ulos kannettujen roskaläjien tutkimiseen ei enää tuhlattu aikaa, ja hämärän laskeutuessa oli lattialle jo levitetty tuoksuvia palsamimännyn havuja, huopapeitteet oli viritetty kuivumaan, kelkasta puretut tavarat ja selkäreput läjätty nurkkaan ja pirtti tehty niin kodikkaaksi kuin suinkin kävi päinsä.
Iso nuotio rakennettiin muutaman askelen päähän oven ulkopuolelle, ja siitä hohtava valo teki pirtin aika rattoisaksi, varsinkin kun tunnelmaa lisättiin sytyttämällä pari kynttilääkin. Mukoki oli valmistanut oikein juhla-aterian — keitettyä peuranlihaa, kylmiä papuja, jotka olivat säästyneet edelliseltä leiriltä, lämpimiä jauhokakkuja ja kuumaa kahvia. Nuo kolme onnellista miekkosta söivät kuin eivät olisi nähneet ruokaa viikkoon.
Vaikka päivä olikin ollut uuvuttava, oli heillä sen kuluessa ollut niin paljon jännitystä, etteivät he illallisen syötyään käyneet suoraa päätä nukkumaan niin kuin heidän tapansa muuten oli. Tiesiväthän he, että kovin urakka oli jo ohi. Huomenna heidän ei enää tarvinnut lähteä tarpomaan pitkää taivalta. Leiri oli kunnossa, itse he olivat valmiit aloittamaan talven suururheilun, ja tästä lähtien illat olivat heidän omansa ja he voivat käyttää niitä miten parhaiten mielivät.
Niinpä istuivat Rod, Mukoki ja Vabi sinä iltana valveilla tuntikausia tarinoiden ja pitäen oven edessä roihuavaa nuotiota vireillä. Kymmenet kerrat he yhä uudelleen palasivat puheissaan vanhan metsämajan murhenäytelmään, kymmenet kerrat he punnitsivat tuota kookasta, painavaa kultanokaretta kämmenillään, he kuvittelivat mielessään sitä aikaa, jolloin kaikki nämä avarat salot olivat vielä olleet kuin avaamaton kirja valkoiselle miehelle.
Pirtin tarina kävi heille nyt hyvin selväksi. Nuo miehet olivat olleet kullanetsijöitä, ja he olivat keksineet kultaa. Perästäpäin he sitten olivat riitaantuneet, ehkäpä saaliin jaosta — ehkäpä juuri näiden samojen nokareiden omistamisesta, joita metsästäjät nyt pyörittelivät kämmenillään, ja riidan kiihtyessä olivat puukot lennähtäneet tupesta.
Mutta mistä he sitten olivat keksineet kultaa? Tuo kysymys ennen kaikkea kiinnitti seikkailijaimme mieltä, ja sitä pohdittiin puoleen yöhön saakka. Ei pirtissä eikä sen ympäristössä ollut kullankaivajan työkaluja, ei lapiota, kuokkaa, ei huuhtomapannua. Siitä he päättelivät majanrakentajien olleen erämiehiä, jotka aivan sattumalta olivat löytäneet kultaa ja koonneet sen tuohon pukinnahkapussiin huuhtelupannua käyttämättä.