Elämässään ei kaupunkilaispoika ollut vielä nähnyt mokomaa lumituiskua. Suuri pohjoismyrsky oli tullut — tuollainen tavaton lumimyrsky, joka säännöllisesti kerran talvessa pyyhkäisee pohjoisnavalta napapiirin molemmilla puolilla oleviin rajattomiin korpiin. Päiviä ja viikkoja molemmat intiaanit olivat sitä odotelleet ja ihmetelleet sen viipymistä.
Lumi putoili pehmoisesti ja äänettömästi, eikä tuulenhenkäyskään ryöpyttänyt sitä; oli kuin taivaalta olisi valunut alas leppoinen valkoinen untuvameri, niin läpinäkymätön ja tiheä, että se tuntui salpaavan ihmisiltä näön ja hengityksen. Rod ojensi kätensä ulos, ja oitis oli se täynnä lunta. Hän käveli ulos hiutaleiden keskelle, ja muutaman metrin päässä hän oli miltei kadonnut toisten näkyvistä. Palatessaan minuutin perästä takaisin hän toi tupaan kokonaisen kantamuksen lunta.
Koko iltapäivän putoili lunta isoina hiutaleina, ja tuiskua jatkui koko yön. Mutta aamulla herätessään Rod kuuli puhurin pauhaavan puiden latvoissa ja mökin nurkissa. Hän nousi ylös ja rakensi toisten vielä nukkuessa valkean kamiinaan. Sitten hän yritti avata oven, mutta se oli kuin teljetty ulkoapäin. Hän avasi ikkunan sisäluukun, ja kuormallinen lunta moksahti sisään. Hän ei voinut lainkaan nähdä päivänvaloa, ja kun hän kummissaan kääntyi ympäri, näki hän Vabin istuvan vuoteessaan ja nauravan hiljaa hänen ällistykselleen.
— Mitä ihmettä… hän läähätti.
— Olemme hautautuneet kinoksiin, irvisti Vabi hänelle vastaan.
Vetääkö savutorvi?
— Vetää, vastasi Rod ja katseli ihmeissään reippaasti kohisevaan valkeaan. Ethän tarkoita…
— Emme ole siis vielä kokonaan hautautuneet, keskeytti toinen hänet.
Ainakin savutorven huippu pistää vielä näkyviin!
Mukokikin nousi istualleen ja venytteli jäseniään.
— Jopa tuulee, hän sanoi, kun väkevä puhuri kuului pyyhkäisevän mökin katon yli. Kohta tuulee julmasti enempi!
Rod loi ikkunasta syöksyneen lumen nurkkaan ja sovitti sisäluukun paikoilleen.