— Luulenko! huudahti Rod ja tarttui kiivaasti Vabia käsivarteen.
Totta tosiaan! Hänhän pitää sinusta yhtä paljon kuin minustakin,
Vabi! Hän tulisi hulluksi ilosta! Tarkoitatko sinä täyttä totta?
Vabin pronssinkarvaisille poskille valahti tumma puna ystävän ihastuksen johdosta.
— En lupaa mitään varmaa, hän sanoi. Mutta näkisin mielelläni hänet — ehkä yhtä mielelläni kuin sinäkin. Lähden mukaasi, jos vain pääsen.
Rodin kasvot säteilivät ilosta.
— Ja minä palaan sinun kanssasi kohta kevätkesästä, ja sitten lähdemme yhdessä etsimään kultaa, hän huudahti. Hän hyppäsi pystyyn ja läimäytti riemuissaan Mukokia selkään. Ja te lähdette myös meidän kanssamme etelään, Mukoki, eikö niin? Minä järjestän teille kaupungissa niin paljon hauskaa, ettette ole vielä ikänänne mokomaa kokenut!
Vanha intiaani irvisteli ja hihitti ja mumisi, mutta ei vastannut mitään. Vabi nauroi ja vastasi hänen puolestaan.
— Hänellä on liian kiire päästä jälleen Minnetakin orjaksi, Rod. Ei, Muki ei lähde minnekään, siitä panen pääni pantiksi. Hän jää asemalle pitämään silmällä, ettei tyttö paha joudu eksyksiin eikä vungien saaliiksi. Eikös niin, Mukoki?
Mukoki nyökkäsi ja irvisti ystävällisesti. Sitten hän meni ovelle, avasi sen ja katsoi ulos.
— Hittoja — lunta! hän älähti. Tulee lunta kuin kakskymmentä tuhatta paholaista!
Se oli mahtavin vakuutus, millä Mukoki voi ilmaista ajatuksensa vieraalla kielellä, ja tällä kertaa se tuntui sisältävän enemmänkin kuin tavallisesti. Vabi ja Rod riensivät joutuin ovelle.