Hän kömpi ikkunasta ulkopuolelle tekemäänsä aukkoon ja Rod seurasi perästä. Vabi odotteli ilkikurisesti hymyillen, ja toverin saavuttua hän rupesi työntelemään lapiotaan kinosten juuriin. Muutaman nopean työntäisyn jälkeen heidän päälleen humahti kokonainen lumivuori, joka vähäksi aikaa hautasi heidät kokonaan huppuun. Lumen paino ja odottamattoman nopea sortuminen paiskasi Rodin polvilleen; hän huohotti ja päästeli hätähuutoja. Potkien ja pyristellen kuin koukkuun käynyt kala hän sai ensin jalkansa vapaiksi ja sitten vähitellen muunkin ruumiinsa, ja silloin hän näki Vabin, jolla jo oli pää ja hartiat vapaina, kiemurtelevan naurusta katsoessaan hänen avutonta sätkimistään.
— Sinä aloitat väärästä päästä, Rod, kun työnnät ensin jalkasi ylös, hän ilakoi. Vau — vau!
Hän tarttui toveriaan jalkoihin ja kiskoi hänet esiin pehmoisesta, kepeästä lumesta, ja sitten hän seisoi täristen ja nauraen sydämensä pohjasta, kunnes heittäytyi perin hengästyneenä jälleen kinokseen. Rod näyttikin hullunkuriselta. Hänen silmänsä olivat selällään ja räpyttelivät vimmatusti, ja hänellä oli suu, korvat, jopa niskakin lunta täynnä. Vähitellen hän tointui ällistyksestään, näki Vabin ja Mukokin vääntelehtivän naurusta — ja yhtyi itsekin heidän iloonsa.
Poikien ei ollut vaikeaa raivata itselleen tietä pehmoisessa lumessa, ja kohta he jo seisoivat vyötäisiä myöten kinoksissa parinkymmenen metrin päässä pirtistä.
— Lunta ei täällä aukealla ole kuin vähän yli metrin, sanoi Vabi.
Mutta katsopas tuonne!
Hän viittasi erämajaan päin, tahi oikeastaan siihen pienoiseen osaan, mikä siitä vielä pisti ilmoille. Koko mökistä ei näkynyt muuta kuin katon harja ja suitseva savutorvi.
Rod katseli ympärilleen. Pyry oli hiukan helpottanut, niin että hän näki järven taakse ja vastakkaiselle kunnaalle asti. Ei missään näkynyt tummaa läikkääkään; jok'ikinen kallio ja kivi oli piilossa, puut nuokkuivat värähtämättä raskaissa lumivaipoissaan.
Puoleenpäivään saakka erämiehet loivat ahkerasti ovensa edustaa vapaaksi kinoksista. Mutta päivän mittaan myrsky jälleen terästyi, niin että illan tullen heidän oli mahdotonta olla ulkosalla. Kolme päivää tätä menoa jatkui, mutta neljännen aamulla taivas oli taasen pilvetön ja aurinko nousi häikäisevänä kimmeltävän erämaan yli. Rod huomasi kärsivänsä siitä ilkeästä vammasta, jolle jokainen aloitteleva erämies pohjanperillä on altis — lumisokeudesta. Kun hän oli muutaman minuutin katsellut tuota huikaisevaa lumilakeutta, hänen silmiänsä rupesi pahoin kirveltämään, ja hänestä tuntui kuin näkisi hän sähkökipinöitä edessään.
Myrskyn jälkeisenä päivänä sonnusti Mukoki itsensä matkaan ja lähti seuraamaan rotkon pohjaa etsiäkseen ensimmäistä koskea. Sillä välin Vabi otti tehtäväkseen kaivaa ansat esiin kinoksista ja virittää ne uudestaan. Rod tuli hänen avukseen heti kun hänen silmänsä alkoivat tottua valkeuteen.
Se olikin aika työläs urakka; kalliot ja merkkipaikat olivat tykkänään hankien peitossa, ja ahkerasta etsiskelystä huolimatta jäi paljon ansoja kadoksiin. Vasta seuraavan päivän iltaan mennessä nuoret erämiehet olivat päässeet pitkin harjun juurta kulkevan ansalinjan päähän, ja kun he hämärtyessä kääntyivät kotiin päin, olivat he varmoja, että Mukoki jo odotti heitä majalla.