Mutta vanhuspa ei ollut vielä palannut. Kului koko seuraava päivä ja pitkälti toistakin, eikä miestä vain kuulunut. Heidän odottelunsa alkoi vaihtua peloksi. Kolmessa päivässä Mukokin kaltainen eränkävijä kykeni kulkemaan satakin mailia. Oliko hänelle tapahtunut jotakin? Kerran toisensa jälkeen Rod ajatteli rotkossa kohtaamaansa vihollisväijyjää. Oliko hän tai joku hänen heimolaisensa osunut Mukokin jäljille ja surmannut hänet?
Ei kummallakaan nuorukaisella ollut halua lähteä ulos sinä päivänä. Ansat antoivat tosin tähän aikaan erinomaisia saaliita, koska eläimillä oli lumenpaljouden takia ruokaa niukalti. Suuren lumimyrskyn jälkeen he olivat saaneet pyydyksiinsä yhden suden, kaksi ilvestä, punaketun ja kahdeksan kärppää. Mutta Mukokin viipyminen lamaannutti heidän metsästysintonsa.
Katsellessaan iltapäivällä ulos he näkivät yksinäisen hahmon laskeutuvan väsyneesti järven takaista kunnasta.
Se oli Mukoki.
Ilosta huutaen pojat kiiruhtivat hankien yli tulijaa vastaan. Vanha intiaani irvisteli heille väsyneesti ystävälliseen tapaansa ja vastasi päännyökkäyksellä heidän silmissään kiiluvaan kysymykseen.
— Löysi koski. Viiskymmentä mailia vuoren takana, hän vastasi yksikantaan.
Pirttiin päästyään hän keikahti uupuneena rahille, ja molemmat pojat kävivät riisumaan häneltä lumikenkiä ja muita matkatamineita. Ilmeisesti Mukokilla oli kova matka takanaan, sillä vain kerran tai pari muisti Vabi nähneensä hänet noin menehtyneenä. Joutuin nuorukainen laittoi valtavan lihakimpaleen paistumaan ja Rod pisti ylimääräisen kourallisen kahvia pannuun.
— Viisikymmentä mailia! huudahti Vabi kerran toisensa perästä. Olipa sinulla hirvittävä urakka, Muki!
— Raskasta — raskasta kuin julmettu vuorten yli, vastasi Mukoki. Ei niin siloa kuin tuolla! — Hän heilautti kättään halveksuvasti rotkoon päin.
Rod seisoi vaiti ja kummissaan, silmät suurina. Oliko mahdollista, että tuo vanha eränkävijä oli kulkenut vielä villimmän seudun halki kuin hänen rotkonsa oli?