Hän oli innoissaan ponnahtanut pystyyn. Kulta oli hyvässä tallessa ja sen hakeminen johtaisi heidät kiehtovan pohjolan äärimmäisille perille!
— Ensi keväänä siis, Vabi! Hän kurotti kiihkeästi kätensä, ja molemmat pojat vahvistivat päätöksensä iloisella kädenlyönnillä.
— Ensi keväänä! toisti Vabi.
— Ja sitten lähtee kanootilla, yhtyi Mukoki iloon. Puro kasvaa yhä suuremmaksi. Rakentaa koivukanootti ensi kosken kohdalla.
— Yhä parempaa, myönsi Vabi. Siitä tuleekin mainio matka! Me otamme kolmannelle koskelle tultuamme vähän lomaa ja käväisemme Albany-virtaa pitkin Hudson-lahdella.
— James-lahti on kai sama kuin Hudson-lahti, eikö olekin? tiedusti
Rod.
— Niin on. En ole koskaan voinut ymmärtää, miksi sitä sanotaan
James-lahdeksi. Todellisuudessa se on vain Hudson-lahden alapohjukka.
Sinä päivänä ei ansoille menosta tietenkään tullut mitään, mutta seuraavana päivänä Mukoki tahtoi matkaväsymyksestään huolimatta väkistenkin lähteä Rodin mukaan. Hänen jäsenensä vain jäykistyisivät, jos hän pysyttelisi pirtissä, hän väitti, ja Vabi arveli hänen olevan oikeassa.
Sitten seurasi parisen viikkoa mitä ihanteellisinta pyyntisäätä. Vabinoshista lähdöstä oli nyt kulunut kolmatta kuukautta, ja Rod rupesi jo mielessään laskemaan kuinka monta päivää oli vielä paluumatkaan.
Vabi oli arvioinut, että heillä oli turkiksia ja päänahkoja jo tuhannen kuudensadan dollarin arvosta ja puhdasta kultaa kahdensadan dollarin arvosta; ja valkoinen nuorukainen ajatteli tyytyväisenä paluuta äitinsä luo saaliinaan kuudensadan dollarin osuus — summa, jonka kokoamiseen häneltä olisi kaupunkitoimessaan kulunut kokonainen vuosi.