"Turhaan olen koettanut ponnistella vastaan. Se ei käy. En kykene tukahduttamaan tunteitani. Teidän täytyy sallia minun sanoa teille, kuinka tulisesti minä ihailen ja rakastan teitä."

Elizabeth oli kuin puusta pudonnut. Hän tuijotti merkilliseen kosijaansa, punastui, epäröi eikä kyennyt saamaan sanaa suustansa. Tätä Darcy piti riittävänä rohkaisuna ja rupesi kiihkeästi kuvailemaan, mitä kaikkea hän nyt tunsi ja oli kauan ennenkin tuntenut häntä kohtaan. Hän puhui hyvin, mutta hänen puheenaiheenaan oli muitakin kuin sydämen tunteita; ja hän oli yhtä kaunopuheinen tulkitessaan korskeaa ylpeyttään kuin hellää kiintymystään. Kuinka hän tajusi Elizabethin alemmuuden hänen itsensä rinnalla; kuinka nöyryyttävä tämä kiintymys itse asiassa hänelle oli; kuinka jyrkästi hänen perhesuhteensa asettuivat tällaista yhtymystä vastaan — kaikesta tästä hän puheli vakuuttavasti ja lämpimästi, mutta se ei suinkaan ollut omiaan edistämään hänen kosintaansa.

Vaikka Elizabethilla olikin syvään juurtunut vastenmielisyys kosijaansa kohtaan, ei hän voinut olla tuntematta salaista mielihyvää niin arvokkaan miehen rehellisestä kiintymyksestä, ja vaikka hän alunpitäen tiesi mitä vastaisi, suretti häntä aluksi ajatella sitä tuskaa, jonka hän tulisi kosijalle tuottamaan; mutta vihdoin hän närkästyi siihen määrään tämän puheen myöhemmästä jaksosta, että kaikki sääli vaihtui silmittömäksi suuttumukseksi. Kuitenkin hän koetti vielä hillitä itseään kyetäkseen vastaamaan kärsivällisesti, kunnes toinen oli lopettanut. Darcy päätti kosintansa vakuuttamalla uudestaan kiintymyksensä totista syvyyttä, josta parhaana todistuksena oli hänen turha kamppailunsa sitä vastaan; ja lausui toivovansa, että hänen taistelunsa ja antautumisensa nyt palkittaisiin suotuisalla myöntymyksellä. Elizabeth voi selvästi huomata hänen ilmeestään, ettei hän itse lainkaan epäillyt saavansa mieluista vastausta. Hän puhui huolestaan ja hätääntymisestään, mutta hänen sävynsä ja koko olemuksensa ilmaisi täyttä varmuutta. Se oli omiaan jälleen kiihoittamaan Elizabethin ärtymystä, ja kun hän viimein sai puheenvuoron, vastasi hän punoittavin poskin:

"Tällaisissa tilaisuuksissa lienee tapana, mikäli tiedän, lausua kiitollisuutensa tunteista, joita on esiintuotu, siitä huolimatta millä tapaa niihin vastataan. Taitaahan ollakin luonnollista, että tarjouksen johdosta tunnetaan kiitollisuutta, ja jos minä sitä tällä hetkellä todella tuntisin, niin kiittäisin nyt tietystikin teitä. Mutta sitä en voi — minä en ole koskaan halunnut teissä herättää tuollaisia tunteita; ja jos te niitä tunnette, niin on se vastoin minun tahtoani. Minä en tahtoisi tieteni pahoittaa kenenkään mieltä, ja minä toivon, että teidän mielipahanne tulee olemaan hyvin lyhytaikainen. Olettehan itse myöntänyt kauan salanneenne minulta kiintymyksenne, joten arvaan teidän nyt helposti voittavankin sen."

Hra Darcyssa, joka nojautui uuninrintaa vastaan, katse jäykästi kiinnitettynä tytön kasvoihin, tämä vastaus tuntui herättävän ainakin yhtä paljon närkästystä kuin hämmästystä. Hänen kasvonsa kalpenivat suuttumuksesta, ja jokainen piirre niissä puhui väkevästä mielenkuohusta. Hän kamppaili väkinäisesti saavuttaakseen jälleen mielenmalttinsa, eikä avannut suutansa ennenkuin luuli saavuttaneensa sen. Tämä jännittynyt äänettömyys tuntui Elizabethista kaamealta. Vihdoin puhui uuniin nojautuva mies äänellä, joka ilmaisi väkinäistä rauhallisuutta:

"Ja tämäkö on koko se vastaus, jota minulla on kunnia teiltä odottaa? Ehkäpä minun kumminkin tekisi mieleni saada kuulla — suvaitkaa vastata niin vähällä kohteliaisuuden varjolla kuin vain haluatte — mistä syystä te olette hyljännyt käteni? Mutta sekin lienee liiaksi vaadittua!"

"Voisinpa minäkin puolestani kysyä", vastasi Elizabeth, "miksi te, niin ilmeisesti tarkoittaen loukata minua, olette suvainnut kertoa minulle, että olette pitänyt minusta vastoin omaa haluanne ja tahtoanne, vastoin kaikkia järkisyitä ja luonteenne ja sukuperänne vaatimuksia? Jos minä todella olin epäkohtelias, niin ehkä tämä kaikki jonkin verran selittää epäkohteliaisuuteni vaikuttimet. Mutta minulla oli muutakin aihetta. Te tiedätte itse hyvin, mitä aihetta. Vaikken olisikaan alunpitäen tuntenut nurjuutta teitä kohtaan, jos olisin ollut pelkästään välinpitämätön tahi vaikkapa suosiollinenkin, niin luuletteko, että mitkään syyt olisivat saaneet minut myöntymään sen miehen kosintaan, joka tieten tahtoen on särkenyt — kenties iäksi — mitä hellimmästi rakastamani sisaren elämänonnen?"

Viime sanat kuullessaan Darcy karahti punaiseksi; mutta hänen mielenliikutuksensa oli lyhytaikainen, ja hän kuunteli tytön jatkuvaa syytöstulvaa yrittämättäkään katkaista sitä.

"Kaikki mahdolliset syyt oikeuttavat minut ajattelemaan teistä nurjasti. Ei mikään seikka voi selittää ja antaa anteeksi teidän tylyä ja julmaa menettelyänne tuossa asiassa. Te ette rohkene, te ette voi kieltää olevanne etupäässä, kenties yksistään, syypää siihen, että heidän tiensä erkanivat — toisen te saitte käyttäytymään oikullisesti ja kevytmielisesti ja alistitte hänet sen kautta alttiiksi ihmisten nurjalle arvostelulle; toisen onnentoiveet te sydämettömästi murskasitte ja saatoitte hänet siten maailman ivannaurun esineeksi; ja kummallekin heistä te aiheutitte mitä kipeintä pettymystä ja sydämensurua."

Elizabeth pysähtyi hengähtääkseen ja huomasi melkoiseksi harmikseen, että toinen kuunteli häntä näköjään aivan jäykkänä ja osoittamatta edes merkkiäkään mistään tunnonvaivoista. Jopa näytti Darcy katselevan häntä kasvoillaan hienoinen epäuskon hymy.