"Voitteko kieltää, ettette ole kaikkea tuota tehnyt?" hän kivahti.
Teeskennellyn rauhallisesti Darcy vastasi: "En halua ollenkaan kieltää, että tein kaiken voitavani erottaakseni ystäväni sisarestanne ja että olen hyvin tyytyväinen menestykseeni. Ystävääni kohtaan olen ollut paljon lempeämpi kuin omaa itseäni kohtaan."
Elizabethia suututti huomata toisen vastauksen väkinäisen kohtelias muoto, eikä sen sisällys ollut suinkaan omiaan lepyttämään häntä.
"Mutta epäsuotuinen käsitykseni teistä ei perustu yksistään tuohon juttuun", hän jatkoi kiihtyneenä. "Jo kauan ennen kuin se sattuikaan tunsin syvää katkeruutta teitä kohtaan. Teidän todellinen luonteenne paljastui hyvin siitä kuvauksesta, jonka jo moniaita kuukausia sitten sain teistä herra Wickhamilta. Mitä teillä on sanottavana siitä asiasta? Minkälaisen tekoystävyyden vaippaan voittekaan verhota menettelynne häntä kohtaan? Tahi minkälaisten etsittyjen syiden perusteella voitte omasta viastanne syyttää toisia?"
"Te näytte suurella mielenkiinnolla puuttuvan tuon herrasmiehen asioihin", huomautti Darcy, ja hänen sävynsä oli tällä kertaa vähemmän levollinen ja hänen poskilleen nousi ärtymyksen punoitus.
"Kukapa ei voisi olla tuntematta myötätuntoista mielenkiintoa hänen asioihinsa, joka vain tuntee hänen kovan onnensa?"
"Hänen kovan onnensa!" toisti Darcy ylenkatseellisesti, "— no niin, kovaa onneapa hänellä on tottakin ollut kyllältä."
"Ja yksistään teidän alkuunpanostanne!" huudahti Elizabeth närkästyen. "Te hänet olette syössyt hänen nykyiseen kurjuuteensa — tarkoitan, varattomuuteensa ja riippuvaiseen asemaansa. Te olette pidättänyt häneltä aineellisia etuja, jotka teidän täytyi tietää hänelle määrätyiksi. Te olette riistänyt hänen elämänsä parhailta vuosilta, hänen nuoruudeltaan ja miesiältään, sen taloudellisen riippumattomuuden, joka oikeuden mukaan oli hänelle tuleva. Tämän kaiken te olette tehnyt — ja kuitenkin kehtaatte puhua ylenkatseen ja naurun sävyllä hänen kovasta onnestaan!"
"Vai tällainen mielipide teillä minusta on!" huudahti Darcy, astellen nopeasti edestakaisin. "Tämän verran arvoa te siis sydämessänne suotte minulle! Minä kiitän teitä erinomaisesta suoruudestanne. Totta tosiaan minulla onkin syntisyytä tarpeeksi asti tällaisen arviointinne mukaan! Mutta ehkäpä", hän lisäsi, pysähtyen seisomaan Elizabethin eteen ja katsellen häntä kiinteästi silmiin, "ehkäpä nämä katkerat syytökset olisivat jääneet teiltä tekemättä, jollen olisi rehellisesti tunnustanut sitä pitkää sielullista kamppausta, jonka minun kiintymykseni teihin on saanut kestää — jos olisin viisaasti osannut salata tuon kamppailuni ja kuvaillut olevani arvoton ja mitätön saamaan myöntymyksenne. Mutta kaikenlainen viekastelu, järkeily ja salaaminen on minulle tyyten vastenmielinen. Enkä minä ollenkaan häpeä niitä tunteita, joita teille äsken kuvasin. Ne ovat luonnolliset ja oikeat. Voitteko odottaa, että saattaisin olla iloinen teidän lähimpäin omaistenne halpa-arvoisesta asemasta? Että onnittelisin itseäni tietäessäni saavani sukulaisia, jotka joka suhteessa ovat oman säätyni alapuolella?"
Elizabeth tunsi yhä enemmän ärtyvänsä jokaisesta kuulemastaan sanasta; mutta hän koetti väkisinkin hillitä mieltään vastatessaan: