Hra Wickhamin jäähyväiset olivat paljon sydämellisemmät kuin hänen vaimonsa. Hän hymyili yhtämittaa, näytti hyvin kauniilta kuten aina ja lasketteli siroja kohteliaisuuksia.
"Hän on verraton veikkonen", sanoi hra Bennet matkamiesten lähdettyä. "Hän virnailee ja irvistelee ja makostelee meitä kaikkia. Minä olen hänestä mainion ylpeä. Lyönpä vetoa, ettei edes Sir William Lucaskaan pysty hankkimaan itselleen niin oivallista vävypoikaa."
Äiti oli hyvin masennuksissaan lemmikkityttärensä menettämisestä; mutta pian hänen mielensä yhtäkkiä kirkastui, kun hänen sisarensa toi hänelle suuria uutisia. Netherfieldin taloudenhoitajatar oli saanut laittaa talon kuntoon, sillä isäntää odotettiin tulevaksi parin päivän perästä, ja tämän piti viipyä useita viikkoja linnunammunnassa. Rva Bennet aivan säteili riemua. Hän vilkuili veitikkamaisesti Janeen ja hymyili ja pudisteli päätään ja hymyili uudelleen.
"No, tämähän vasta on hauskaa, että saamme jälleen nähdä herra Bingleyn täällä maalla", hän toimitti sisarelleen. "Ei senvuoksi, että minä siitä paljonkaan välittäisin. Eihän hän meille merkitse yhtään mitään, enkä minä sure, vaikkemme häntä täällä meillä näkisikään, tiedän mä. Mutta sittenkin hän on tervetullut Netherfieldiin, jos siitä on hänellä hupia. Ja kenpä tietää, mitä vielä oikein voi sattuakaan! Mutta meitä se ei vain liikuta niin vähääkään. Tiedäthän, rakas sisar, että jo kauan sitten sovimme, ettemme hiiskahda koko asiasta enää sanaakaan. Ja onkohan tuo sitten edes varmaa, että hän todellakin tulee?"
"Saat sen uskoa", vastasi rva Philips, "sillä taloudenhoitajatar oli eilen illalla Merytonissa; minä näin hänen kulkevan ohitse ja juoksin ulos kadulle ottamaan asiasta selvää, ja hän vakuutti minulle, että kaikki on totista totta. Hänen isäntänsä saapuu viimeistään torstaina, jollei jo keskiviikkona. Rouva Reynolds sanoi menevänsä lihapuotiin ostamaan jotain paistia keskiviikoksi, ja hän sai kolme paria sorsia, jotka oli juuri ammuttu."
Jane ei voinut pidättää punastumistaan kuullessaan entisen rakastajansa palaamisesta. Hän ei ollut moneen kuukauteen maininnut edes tämän nimeä sisarelleen; mutta nyt hän sanoi, kohta kun he olivat joutuneet kahdenkesken:
"Minä näin sinun katselevan minuun tänään, Lizzy, kun täti kertoi pöydässä uutisiaan; ja minä tiedän itsekin, että jouduin hämilleni; mutta älä vain kuvittelekaan, että se olisi ollut jostain typerästä syystä. Minä jouduin hämilleni vain siksi, että tiesin kaikkien katselevan minuun. Saat olla varma, etteivät nuo uutiset minua ilahduttaneet eikä murehduttaneet. Siitä vain olen iloinen, että hän tulee yksin, sillä silloin saamme nähdä häntä sitä vähemmin. Ei siksi, että pelkäisin itseäni; mutta minä pelkään toisten merkitseviä katseita ja huomautuksia."
Elizabeth puolestaan ei tiennyt, mitä oikein ajatella. Jollei hän olisi tavannut Bingleytä Derbyshiressä, olisi hän mielellään otaksunut hänen tulevan vain metsästämään; mutta nytpä hänellä oli syytä luulla, että Bingley yhä vielä piti hänen sisarestaan; ja hänestä tuntui hyvinkin uskottavalta, että hän saapui osaksi myöskin Janen takia — joko mahdikkaan ystävänsä suostumuksella tahi tätä uhitellen omasta ehdostaan.
"Miesparka", hän ajatteli itsekseen, "joka ei voi tulla taloon, jonka hän on laillisesti vuokrannut asuttavakseen, herättämättä kaiken maailman huomiota ja arveluja! Olkoon hän minun puolestani aivan rauhassa."
Mutta vaikka Jane oli väittänyt olevansa aivan välinpitämätön Bingleyn tulosta — ja kukaties itsekin uskoi sen rehellisesti — voi Elizabeth helposti huomata sisarensa mielentilan siitä suuresti järkkyneen. Hän oli hajamielisempi ja hermostuneempi kuin milloinkaan ennen.