Elizabeth, joka tiesi tämän iskun olevan suunnatun hra Darcylle, häpesi niin surkeasti, että hänen oli vaikea pysyä huoneessa. Haihduttaakseen nolouttaan hän rupesi kiireesti puhelemaan Bingleyn kanssa ja tiedusti, kauanko tämä aikoi viipyä maalla.
"Moniaita viikkoja, luullakseni."
"Ja kun olette ampunut kaikki linnut omilta mailtanne", ehätti rva Bennet väliin, "niin pyydän teitä tulemaan tänne ja metsästämään niin paljon kuin haluatte meidän tilallamme. Olen varma, että mieheni tulee siitä hyvin mieliinsä ja että hän säästää kaikki parhaat pesuudet teitä varten."
Elizabethin hätä ja häpeä moisen joutavan hännystelemisen vuoksi kasvoi aivan sietämättömäksi.
"En toivo mitään niin hartaasti", hän päivitteli sydämessään, "kuin että minun ei tarvitsisi enää nähdä kumpaakaan heistä täällä! Heidän seuransa ei iki maailmassa kykene pyyhkimään tätä surkeutta minun muististani. Voi, kunpa minun ei tarvitsisi enää koskaan heitä tavata!"
Mutta hänen harminsa ja surunsa lieveni kohta, kun hän pani merkille, kuinka hänen sisarensa kauneus ja hellä herttaisuus sytytti jälleen hänen entisen rakastajansa ihailun ja mieltymyksen uuteen hehkuun. Tämä oli alussa puhellut vain hyvin vähän Janen kanssa; mutta hänen silmänsä pitivät koko ajan tarkkaa vaaria lemmitystä. Hän näki hänen olevan yhtä viehättävän, lempeäluonteisen ja teeskentelemättömän tytön kuin ennenkin, vaikkei enää aivan yhtä puheliaan. Jane koetti tosin kaikella muotoa pysyä niin järkkymättömänä kuin suinkin ja luuli itse puhelevansa yhtä hartaasti ja hilpeästi kuin tavallisesti, jotta eivät toiset huomaisi hänen ahdistustaan; mutta hänen tunteensa aaltoilivat niin väkevästi, ettei hän aina itsekään tiennyt omaa oloaan.
Kun herrat nousivat lähteäkseen, muisti rva Bennet sotajuonensa ja pyysi heitä tulemaan muutaman päivän perästä päivällisille Longbourniin.
"Muistattehan toki, herra Bingley, että olette minulle vierailun velkaa", hän sanoi. "Kun viime talvena lähditte niin suinpäin pääkaupunkiin, lupasitte kohta palattuanne tulla meille perhepäivällisille. Näette, etten ainakaan minä ole sitä unohtanut; ja minä vakuutan teille pettyneeni julmasti, kun ette palannutkaan täyttämään lupaustanne."
Bingley näytti joutuvan hyvin hämilleen ja mutisi jotain sellaista, että arvaamattomat asiat olivat pidättäneet häntä Lontoossa koko talven. Sitten molemmat vieraat lähtivät.
Rva Bennetillä oli ollut hyvä halu pyytää heitä jäämään jo tänäänkin päivällisille; mutta vaikka hän aina pitikin hyvää pöytää, ei hänen mielestään kaksi ruokalajia riittänyt tyydyttämään miestä, jota hän toivoi vävypojakseen, ja vielä vähemmän tämän mahtavaa ystävää, jolla sanottiin olevan kymmenentuhannen punnan vuositulot.