Jane ei voinut pitää asiata salassa rakkaimmalta sisareltaan; hänen intohimoinen syleilynsä ja loistavat silmänsä antoivat tälle oitis tiedoksi, että hänen edessään oli maailman onnellisin tyttö.
"Tämä on liian paljon minulle!" Jane huokasi; "aivan liian paljon. Minä en ansaitse tällaista onnea! Ah, miksi eivät kaikki ihmiset ole yhtä onnellisia?"
Elizabethin onnittelut olivat niin vilpittömät, lämpimät ja iloiset, että sanat voivat vain köyhästi niitä ilmaista. Ja sittenkin oli jokainen hänen sanansa uusi onnenpisara Janen autuuden maljaan. Mutta hän ei malttanut kauan nauttia onnestaan vain sisarensa kanssa.
"Minun täytyy heti lähteä äidin tykö", hän huudahti. "Minä en voi salata tätä häneltä, sillä tiedänhän hänen aina tahtoneen minun onneani; enkä minä tahdo, että hän saa kuulla tästä kenenkään toisen suusta kuin minun omastani. Hän — Bingley (punastuen) — on jo mennyt isän puheille. Ah, Lizzy, että minä voinkaan tuottaa sellaista iloa koko perheelle! Kuinka jaksankaan kestää näin suurta onnea?"
Hän riensi keveästi kuin siivin yläkertaan äitinsä luo, joka yhdessä
Kittyn kanssa odotteli jännitettynä tietoa sotajuonensa onnistumisesta.
Yksin jäätyään Elizabeth ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan, kuinka helposti ja vaivatta tämä tukala juttu oli tullut päätökseen, aiheutettuaan koko perheelle niin monet kuukaudet pulmaa ja huolta.
"Ja tällainen on lopputulos", hän ajatteli, "kaikesta hänen ystävänsä valtioviisaudesta ja varovaisuudesta ja hänen sisartensa kavalista juonista! Onnellisin ja järjellisin ja yksinkertaisin ratkaisu, mitä ajatella saattaa!"
Muutaman minuutin perästä säntäsi saliin Bingley, jonka keskustelu hänen isänsä kanssa näytti oitis johtaneen tarkoitettuun tulokseen.
"Missä sisarenne on?" kysyi hän kiireesti kohta oven avattuaan.
"Yläkerrassa äitimme luona. Mutta arvaan, että hän joutuu aivan pian alas."