"Minä tiesin", sanoi Darcy, "että kirjeeni täytyi tuottaa sinulle tuskaa, mutta se oli välttämätöntä. Minä toivon, että olet hävittänyt kirjeen. Siinä oli kohtia, varsinkin alkupuolella, joita pelkäisin antaa sinun lukea uudelleen. Muistanpa eräitä lauseita, joiden takia sinulla olisi hyvä oikeus vihata minua."
"Kirjeen minä varmastikin poltan, jos luulet sen välttämättömäksi, jotta edelleen voisin kunnioittaa sinua; mutta vaikka meillä molemmilla onkin syytä uskoa, ettei ajatukseni sinusta ole pysynyt aivan muuttumattomana, niin toivon kumminkin, ettei se ole aivan niin helposti muuttuva kuin tämä lupaus edellyttää."
"Kun kirjoitin tuon kirjeen", sanoi Darcy, "luulin olevani aivan tyyni ja kylmäverinen; mutta perästäpäin ajatellessani minun täytyy uskoa, että olin silloin hirvittävän katkeralla päällä."
"Kirjeesi ehkä alkoi katkerasti, mutta ei suinkaan päättynyt samaan sävyyn. Jäähyväissanasi olivat niin lempeät! Mutta älä ajattele enää koko kirjettä. Sen kirjoittajan ja vastaanottajan nykyiset tunteet toisiaan kohtaan ovat niin kokonaan erilaiset kuin siihen aikaan, että kaikki epämieluisat muistelmat täytyy unohtaa tai kuvitella olemattomiksi. Sinun täytyy oppia hiukkasen minun elämänviisauttani. Muistele menneitä asioita ainoastaan silloin, kun niistä saat mielihyvää."
"Minusta ei sinulla ole ollenkaan aihetta sellaiseen elämänviisauteen. Sinun menneisyydenmuistelmaisi täytyy olla niin peräti vailla kaikkea pahaa ja moitittavaa, ettei niistä saamasi tyydytys johdu lainkaan mistään filosofiasta, vaan omasta viattomasta tietämättömyydestäsi, joka on arvokkaampi kaikkea elämänviisautta. Mutta minun laitani on toinen. Tuskallisia muistelmia nousee pakostakin mieleeni, joita en voi enkä saa tukahduttaa. Minä olen koko elinikäni ollut itsekäs ihminen, joskaan en periaatteessa, niin kuitenkin käytännössä. Lapsena minulle opetettiin, mikä oli oikein, mutta minua ei opetettu hillitsemään rajua luonnettani. Minulle annettiin hyviä periaatteita elämänohjeiksi, mutta minun sallittiin noudattaa niitä ylpeyden ja itsepetoksen lumoissa. Onnettomuudeksi olin ainoa poika (pitkän aikaa ainoa lapsikin), ja sellaisena vanhempani minua hemmoittelivat; vaikka he itse olivatkin hyvät (isäni varsinkin oli pelkkää hyväntahtoisuutta ja ihmisrakkautta), sallivat he minun kehittyä, jopa he kehoittivat ja miltei opettivatkin minua itsekkäisyyteen ja ylimielisyyteen, olemaan välittämättä mistään muusta kuin omasta ahtaasta perhepiiristämme, ajattelemaan halveksivasti kaikista muista ihmisistä — ainakin asettamaan heidän arvonsa ja viisautensa alemmaksi minun omaani. Sellaiseksi mieheksi minä kehityin kahdeksannesta kahdeksanteenkolmatta ikävuoteeni asti; ja sellaiseksi yhä enemmän vielä paatuisin ilman sinua, oma rakkahin Lizzyni! Mistä kaikesta saankaan sinua kiittää! Sinä annoit minulle hyvän läksyn, kovan ehkä ensi alussa, mutta tuiki terveellisen. Sinä nöyryytit minua syvästi, mutta aivan ansioni mukaan. Minä tulin pyytämään sinua omakseni, epäilemättä vähintäkään voittoani. Sinä osoitit minulle, kuinka surkean tyhjät ja riittämättömät minun ansioni olivat kelvatakseen naiselle, joka ansaitsi kunnon miehen rakkautta."
"Olitko sinä sitten niin varma siitä, että minä vastaisin myöntävästi?"
"Olin kuin olinkin! Mitä sinä nyt ajatteletkaan minun hupsusta turhamaisuudestani? Minä todella uskoin sinun toivovan ja odottelevan minun kosintaani."
"Minun käytökseni täytyi sitten olla harhaanjohtava, vaikkakaan ei tarkoituksella, siitä ole varma. Minä en koskaan ajatellutkaan eksyttää sinua, mutta vilkas luonteeni johti minut kyllä monestikin harhaan. Kuinkahan sinä oikein vihasitkaan minua tuon illan jälkeen!"
"Vihasin sinua! Ei — vihainen saatoin ehkä kyllä aluksi olla, mutta vihastukseni kääntyi piankin oikeaan suuntaan — omaan itseeni."
"Minua melkein peloittaa kysyä, mitähän sinä oikein ajattelitkaan minusta, silloin kun tapasimme toisemme Pemberleyssä? Sinä kai loukkauduit kovasti minun tulostani?"